keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Vuoden 2008 parhaat levyt

On aika listata vuoden parhaat levyt. Koska mukaan mahtuu vain viisi levyä, ulkopuolelle jää kaikenlaista kiinnostavaa. Ja koska minulta on tietenkin jäänyt kuulematta yhtä ja toista, listalla ovat vain vuoden 2008 aikana ilmestyneet minua eniten ilahduttaneet teokset. Lista lienisi kovin erilainen, jos se koostuisi vuoden ”merkittävimmistä” levyistä tai milloin tahansa julkaistuista kokonaisuuksista, jotka vain ovat kuluneen vuoden aikana minua sattuneet miellyttämään eniten. Jotta lista pysyisi biisikannassa, kirjaan listaan myös jokaista levyä osuvimmin tai kiehtovimmin kuvaavan biisin. Sitten en sano muuta kuin hyvää seuraavaa vuotta.

1. Tom Morello The Nightwatchman: The Fabled City – “Rise to Power”
2. Von Hertzen Brothers: Love Remains the Same – “Spanish 411”
3. Neil Young: Sugar Mountain, Live at Canterbury House 1968 – “Last Trip to Tulsa”
4. Jacob Dylan: Seeing Things – “Valley of the Low Sun”
5. Neil Diamond: Home Before Dark – “Pretty Amazing Grace”

Lopuksi vielä ajankohtaan sopiva video: U2, New Year’s Day (live 2005)

perjantai 19. joulukuuta 2008

Joulun henki


Phil Spectorin vuonna 1963 niputtama joululevy Christmas Gift for You from Phil Spector on kaameaa kuraa. Se on totaaliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tuottajalla on päässään absoluuttinen idea, jonka toteuttamiseen hän pakottaa palkollisensa osallistumaan. Spectorin päässä ovat pyörineet dollarit samoin kuin valkoinen pulveri hänen esittämänsä henkilön nenässä kuusi vuotta joululevyn jälkeen tehdyssä Easy Riderissa (Hopper, 1969). Luulisi Spectorin joululevyäkin tehdessään olleen pöllyssä, mutta tuskinpa vielä tuolloin. Kai hän on ollut tosissaan liikkeellä – tai sitten vain seikkailumielellä niin, että on kiva katsoa, mihin riittävät muun muassa sellaisen nimihirvityksen rahkeet kuin Bob B. Soxx And the Blue Jeans. (Tuon ajan musisoijien nimet olivat omalla tavallaan yhtä omituisia kuin tämän päivän meikäläiset raskaan sävelen lurittajat, kuten Apulanta, Kotiteollisuus, Viikate, Teräsbetoni, Turmion Kätilöt, Ruoska… joitain mainitakseni.)

Miksi ihmeessä joululaulut antavat kaikille oikeuden rykiä levylle tuota ja tätä ja ehkä sitäkin? Spectorin tekeleen kaltaisia pyssy ohimolla hymisteltyjä rallatuksia on niin paljon, että on pakko esittää viisi joulubiisiä, jotka kelpaavat. Olen tarjonnut joululaululistan toisaalla pari vuotta aiemminkin eikä muutos siihen verrattuna ole mittava. Muutosta ei voi tapahtua, koska suuri osa joululauluiksi tarkoitetuista on huumorimusiikkia, jonka tekeminen onnistuu harvalta. Miksi juuri joulu ehdottaa, että nytpä polkaisemmekin hupihupihäpihäpihittejä? Koska kansa ostaa kaikkea, niin suostuisiko se myös kuuntelemaan kaikkea? Kyllä näinäkin aikoina lauluihin voisi sisältöä sulloa. Pelkkä tiptap ei riitä.

Kauko Röyhkä on ehdoton ykkönen. ”Hospodar jouluna” puhaltaa esiin sen joulun hengen, joka jää useimmilta saavuttamatta. Sanoitukset johtavat joka joulu takuuvarmasti siihen, että radiosta tätä biisiä on turha odottaa kuulevansa. Jotakuinkin samaan luokkaan asettuu Jethro Tullin kriittinen mutta lämmin muistutus joulubilettäjille siitä, että ”christmas spirit is not what you drink”. Poguesin klassikko taas on tunnelmallinen muistutus (tosiaan, tämäkin on tulkittavissa muistutukseksi, mikä muistutus sitten onkaan) siitä, että saattaa päivä paistaa risukasaankin, ainakin sitten, kun kaikki unelmat toteutuvat. Poguesin laulusta on kuultavissa hieno ja hauska liveversio Christy Mooren levyllä Live at the Point (1994), joka on – sivumennen sanoen – yksi hienoimmista trubaduuriliveistä, joita olen kuullut.

YUP taas luotaa joulua kääntämällä katseen ulkoa sisälle, kun kodistaan häädetty perhe katselee entiseen asuntoonsa muuttavia ihmisiä. Poguesin sävyä muistuttaen YUP:nkin viisussa ”tämä päivä oli huono päivä mutta huominen on parempi". Viikate vetelee tutussa joulukuvastossa, mutta kammottavin kuvin, jonka varmasti arvaa jo biisin nimestä. Viikatteessa kiehtoo kumarrus perinteelle (ei joululle vaan yleisemmin), mikä kuuluu paitsi rautalankasoinnissa, niin eritoten vanhan kansan suuhun istuvissa lyriikoissa. Viikate on aikamme omintakeisimpia bändejä, joka saa minun puolestani toistaa itseään ja olla uusiutumatta, sillä Viikate kertoo siitä, mitä me oletusten mukaan olemme tai ainakin sen, mitä me olemme olleet. Joku märkäkorva saattaa Viikatetta kuunnellen jopa oppia jotain mikrohistoriastamme ja kielemme vivahteista, mikä ei ole vähän.

1.
Kauko Röyhkä: Hospodar jouluna (Kaunis eläin, 1994)
2. Jethro Tull: Christmas Song (This Was, 2001, cd-bonus; alkup. albumi 1968)
3. Pogues: Fairytale of New York (If I Should Fall from Grace with God, 1987)
4. YUP: Tämä päivä oli huono päivä (Outo elämä, 1998)
5. Viikate: Viattomien lasten päivä (Vuoden synkin juhla, 2001)

Video: Vanhat tutut jouluvalot. Kuvan laatu on heikko, mutta valot ovat hämmästyttävät.



Varjossa:
Bruce Springsteen & the E Street Band: Santa Claus Is Coming to Town. Olihan hauska kuulla tämä keikalla heinäkuussa.
Frank Sinatra: Have Yourself a Merry Little Christmas
Hanoi Rocks: Dead by X-Mas
The Brian Setzer Orchestra: Boogie Woogie Santa Claus
Ryuichi Sakamoto: Merry Christmas Mr. Lawrence.

lauantai 13. joulukuuta 2008

Niilo on kuningas

Tässä on tyhjä tunnustus, joka ei siis ole mikään tunnustus. Kuuntelen Rust Radiota lauantai-iltana puolisentuntia ennen puolta yötä. Vaimo ja poika ovat untenmailla. Siemailen tummahkoa jouluolueksi nimettyä maustettua vettä ja tunnelma on omituinen: eilinen Philadelphian konsertti pauhaa ja Niilo on tässä. Tuskin olisin missään mieluummin. Niilo on kuningas.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Itsenäinen viitonen


Suomi on hassu pieni maa. Siellä asuu hassu pikku kansa. Meillä on hassuja sanontoja, outoja tapoja, uunoja politiikkoja, hikisiä urheilijoita ja kummallinen kansallinen itsetunto. Joka vuosi kansa kerma hikoilee pienessä kivitalossa pienen pääkaupungin keskustassa ja vakuuttaa miten tärkeää itsenäisyys on. Loput kansasta tuijottaa sitä etäältä. Tämä top 5 on omistettu tällä kummajaisjoukolle.
1. Eppu Normaali: Suomi ilmiö (Akun tehdas, 1980)
2. Kolmas Nainen: Oi Suomen nuoria! (Ura, 1998)
3. Don Huonot: Verta, Pornoa ja Propagandaa (Verta, Pornoa ja Propagandaa, 1994)
4. Kollaa Kestää: Musti, Sotakoira (1978)
5. Ultrabra: Suosi ulkomaista (Kroketti, 1997)

Kiitos ja hyvää yötä. Menen nyt suon yli niin että heilahtaa!

Mun maa, isänmaa, äiti maa


Kaikki on hyvin
pinta kiiltää ja juoksuaskelissa on voimaa
kimmoisuus ja vauhti
estävät ajattelemasta jalkojen painoa
maa on voimaa
kantokykyä
ei siinä ole mitään moniselitteistä, olen vain
jotenkin palaamassa kotiin
.

Nojatuolissa asetan kuvakarnevaaliin

sarkastisen kommentin, muistan

Reino Helismaan, rokkiin kajoavan isänmaallisen

hymnin
.


1. YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
2. Kauko Röyhkä & Narttu: Maa on voimaa (Maa on voimaa, 1985)
3. Absoluuttinen nollapiste: Kotiinpaluu, jotenkin (Suljettu, 1999)
4. Viikate: Reino Helismaa (Kevyesti keskellä päivää -ep, 2002)
5. Wigwam: Losing Hold/Finlandia [live] (Fairyport, 1971)

perjantai 5. joulukuuta 2008

Seuraavan perjantain psykedeliaa

Viikko on vierähtänyt Panun psykedeliaperjantaista. Nyt on aika esittää oma vastine. Sitä ennen totean, että psykedeelinen musiikki on minulle kaksijakoista sikäli, että se voi olla joko kukkaiskansan ihanaa fiilistä erilaisissa pääsemättömissä sfääreissä liruttelevaa poppia, jossa sanoitukset ovat diibadaabaa, tai sitten se voi olla jotakin uhkaa ja pelon tunnelmaa lietsovaa instrumentaalitykitystä, toisin sanoen kuin huono trippi. Jälkimmäinen kiehtoo minua huomattavasti enemmän (siis biisin, ei tripin tasolla).

Yksi pelottava biisi, joka on päässyt listallani ykköseksi, on King Crimsonin komean kakkosalbumin In the Wake of Poseidon (1970) kolmiosainen instrumentaali ”The Devil’s Triangle”. Sitä en mielelläni kuuntele yksin pimeässä, sillä jotakin kummallista fasismiin viittaavaa siinä on, vaikka tiedänkin, että ajatuksessa on ristiriita. KC:lta olisin voinut valita monta muutakin biisiä tai jopa kokonaisia levyjä. Se oli Pink Foydin ohella kokonaisuuksia ajatellen 1970-luvun vaihteen keskeinen ”sfääriorkesteri”, sillä se teki vuosien 1969 ja 1973 välisenä aikana neljä albumia, joita kelpaa tarkastella psykedelia-asteikolla. Monelle varmaankin ykkösalbumin ”21st Century Schitzoid Man” olisi tunnetuimpana, eräänlaisena psykedelia-anthemina ykkösvalinta KC-biisiksi, mutta nyt kävi näin.

Taiderokkiako psykedeelinen musiikki on? Ehkä ainakin sitten, jos taide määrittyy ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden kautta. Eikös taide ole juuri jotakin, johon kuvitellaan pintaa syvempi sanoma – sellainen, johon vain harvoilla on pääsy? Ja höpöhöpö. Vaikka psykedeeliseksi musiikiksi on totuttu nimittämään 1960-luvulta lähtien biisejä, jotka ovat ”omituisia” siksi, että niissä avantgarde yhdistyy populaarimusiikkiin, niin kyse ei ole varsinaisesta ymmärtämisestä, vaan saavutettavasta tunteesta käyttääpä katalysaattorina pelkkiä aivoja tai aivojen toimintaa stimuloivia synteettisiä aineita. Siispä nyt kuuntelemaan seuraavia. Vapaus on lähellä. Let yourself go.

1. King Crimson: The Devil’s Triangle (In the Wake of Poseidon, 1970)
2. Pink Floyd: Come in Number 51, Your Time is Up (Zabriskie Point soundtrack)
3. Atomic Rooster: Ear in the Snow (Nice ‘N’ Greasy, 1973)
4. McDonald and Giles: Birdman (McDonald and Giles, 1971)
5. Espers: Widow’s Weeds (Espers II, 2006)

Video: Zabriskie Pointin (Michelangelo Antonioni, 1970) ällistyttävän hieno, tajunnan räjäyttävä, naisen sisällään pitämän raivon purkava loppukohtaus, jossa soi Pink Floyd.


perjantai 28. marraskuuta 2008

Psykedeelinen perjantai

Julistan täten Psykedeelisen Perjantain suljetuksi.
Grateful Dead: Viola Lee Blues (Grateful Dead, 1967)
En ole huomannut mitään äläostamitäänperjantaita. Taisin vahingossa olla ostamatta mitään. Eilen innostuin kuuntelemaan Pink Floydin vanhoja levyjä More ja Obscured by clouds. Päätin pitää Psykedeelisen Perjantain töissä. Tuumasta toimeen ja nappia huuleen (vain kuvainnollisesti).
The Birds: Eight miles high (Fifth Dimension, 1966)
Olen jostain syystä tuntenut aina voimakasta kaukokaipuuta 60-luvun Kaliforniaan. En osaa täysin tätä selittää, mutta myönnän joskus ajatelleen, että olen syntynyt noin 20 liian myöhään. Ja väärään maahan. En kuitenkaan tunne itseäni kulttuuritransvestiitiksi. On mahdollista, että nuorella iällä nähdyt elokuvat (Zabriskie point, Easy Rider, Vanhishing point, Birdy[Robert Altmanin elokuva, ei se kasaripläjäys]) ovat vaikuttaneet hipahtamiseeni.
Siinä
Jefferson Airplane: White Rabbit (Surrealistic Pillow, 1967)
sieniä
popsiessani päätin
sitten
kirjata
Quicksilver Messenger Service: Maiden of the Cancer Moon (Happy Trails, 1969)
viisi parasta
psykedeelistä biisiä.
En laita niitä mihinkään järjestykseen, koska kosmiset voimat osoittavat itse kullekin oikean järjestyksen.
Pink Floyd: Nile Song (More, 1969)
Julistan Psykedeelisen Perjantain avatuksi.



torstai 27. marraskuuta 2008

OSTA, OSTA, OSTA... milloin haluat


Perjantaina 28.11. eli huomenna on ”Älä osta mitään” -päivä. On kannatettavaa olla ostamatta joka päivä jotakin, mutta yhteen päivään pakotetusti lykättynä idea on jeesustelua. Minä ostan silloin, kun jotakin tarvitsen tai haluan. Voin huomenna jättää tuon ”haluamisen” pois, mutta entäpä jos poikani tarvitsee välttämättä vaikkapa lääkkeitä apteekista? Jätänkö ostamatta, koska juuri kyseisenä päivänä joku pyytää pidättäytymään ostamisesta?

Käänteisesti äläostamitäänssä on kyse samasta asiasta (tai asiattomuudesta) kuin ystävänpäivässä, jolloin pitäisi lähettää kaiken maailman kortteja ja ostella sydämenmuotoisia lahjoja, jotta osoittaisi arvostavansa ystäviänsä. Pitäisikö ystäviä muistaa juuri tuona päivänä siksi, että muina päivinä ei sitten tarvitse vai siksi, että postilaitos… anteeksi… Itella saisi tuloja?
En halua miettä. Haluan arvostaa ystäviä jokaisena päivänä ja ostaa heille jotakin vaikka huomenna, jolloin niin ei saisi tehdä.


Siis minä ostan huomenna, jo niikseen tulee. Vahingossa tuli tänään käytyä kaupassa viikonloppua varten, mutta kuinkahan moni jättää huomenna menemättä, koska niin ”kuuluu tehdä”? Ehkä naapurin Kalekin jättää saunaoluensa juomatta, koska kaupan kassalla sanotaan, että parempi olisi tänään olla ostamatta. Niinpä seuraavat biisit käsittelevät kulutuskulttuuria, jota toki saisi hillitä, mutta en minäkään sullo näitä biisejä yhteen päivään, vaan kuuntelen niitä pitkin vuotta monta kertaa viikossa. Paremmin ne minua muistuttavat kuin jonkin pannahisen sloganin alle puristettu viikonpäivä.


1. The Smiths: Shoplifters of the World Unite (The World Won’t Listen, 1987)
”Shoplifters of the world
unite and take over.”

2. Rage Against The Machine: Bullet in the Head (Rage Against The Machine, 1992)
”Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya,
Buying all the products that they’re sellin’ya.”

3. Manic Street Preachers: Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists, 1992)
”This wonderful world of purchase power…”

4. Radiohead: Fitter Happier (OK, Computer, 1997)
”Fitter, healthier and more productive
a pig in a cage on antibiotics.”

5. Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
”Don’t need no more lies.”

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Lumesta, sen tulosta ja tienposkeen kasaamisesta

Lunta sataa piiskaamalla. Ostin viime perjantaina aikaisten sääennusteiden innoittamana huomisaamua varten lumikolan, mutta en halua ajatella, mikä pihalla huomenna odottaa. Mene ja tiedä, äimänkäki sanoi ja meni ja tiesi, mutta vasta aamulla. Nyt voi vain katsella ikkunasta, ihmetellä tuulen kinostamia lumimuodostelmia ja toivoa, että lämpötila pysyy pakkasen puolella.

Lumentulo ei kuitenkaan estä levysoitinta pyörimästä. Tänään masiinat ovat raksuttaneet suomalaisia orkestereita, sillä lumi tuntuu juuri nyt olevan varsin suomalaiskansallinen elementti, vaikka Virossa homma taitaakin jäätyneen veden vuoksi seistä aivan päällään. Minun korviani ovat lumiaiheisista viritelmistä ilahduttaneet tänään varsinkin muutama eri tavoin valkoisuutta lähestyvä kipale. "Silmitöntä talvea" en tohtinut soittaa. Joku raja se on minunkin kestävyydelläni.

Ville Leinosen biisi lienee ollut listallani aiemminkin. Ei se mitään, sillä koko Suudelmitar-levy on niin kaunista, että lumimyräkän kylmyys on kaukana. Biisissä yöllisiltä poluilta on palattu (johonkin) sänkyyn ja aamulla kuunnellaan, kun lumiaurat hävittävät poluista todistavat jäljet. CMX:n ”Talvipäivänseisaus” on varsin kammottava laulu, mutta niin tunnelmallinen kansallisine, lähes mytologisine kuvastoineen, että joka kerta sen kuullessani otan hatun päästä (jos minulla on hattu). Rajaportti taas on paitsi todella komea sauna niin myös pirun komea levy. Rautiaisen biisi sijoittunee Balkanin-sotaan, mutta yhtä hyvin sen voi kuvitella piirtävän taulua Karjalasta evakkoonlähdön tunnelmista. Jarkko Martikaisen sanat ovat jylhät. (Viimeksi tänään pidin päällä paitaa, jonka selässä lukee ”Kuolemanpelko 62”.)

Kaksi viimeistä vetää yleisemmin synkäksi. Pohjannaulan ”Painoton lumi” kuvaa vähäeleisesti ja rauhallisesti elämän, jossa metsään pakeneminen on ratkaisu. Maailman kiire ja hössötys pakottavat matkaan, mutta yksinkään ei ihminen jaksa. Painoton lumi on aluksi leppoisaa, mutta jossain vaiheessa ihminen huomaa kaipaavansa ja tarvitsevansa myös muiden painoa. Viikatteen ”Hallamaat” taas tuntuu sanovan yhtä aikaa auringon paistavan risukasaan ja tuomion tähtien kimaltavan. ”On hallamailla elo vain niin pirun raskas juttu toisinaan”, mutta toivottavasti ei huomenna aamulla.

1. Ville Leinonen: Lumiaurojen laulu (Suudelmitar, 2004)
2. CMX: Talvipäivänseisaus (Aura, 1994)
3. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lumessakahlaajat (Rajaportti, 2002)
4. Pohjannaula: Painoton lumi (Pässinpää, 2000)
5. Viikate: Hallamaat (Marraskuun lauluja II, 2007)

lauantai 22. marraskuuta 2008

Satumainen lauantai

Tänään on hyvä päivä. Eilen saapuneiden vieraiden jäljiltä lämmittää. Aurinkokin paistaa, pieni pakkanen piristää ja alla on uusi työtuoli. Voisin tietenkin kirjoittaa tuolista, jolloin kohteena olisi varmasti ainakin Nitsin ”Bauhaus Chair”. Päivä on tähän asti ollut kuitenkin kaikkinensa niin mukava, että tyydyn lyhytsanaisesti esittämään listan viidestä tämän päivän tunnelmaa kuvaavasta laulusta. Nyt iTunes syöttää korviini Eddie Vedderin mainiota Erämaan armoille -elokuvan (Into the Wild, Sean Penn 2007) soundtrackia. Jätän sen kuitenkin rauhaan enkä räppää listaan mukaan. Ehkä joskus toiste.

Kaikki valitukset omasta fiiliksestä tai alla olevan listan ”vääryydestä” saa raaputtaa kommenttilaatikkoon.


1. Nick Drake: Saturday Sun (Five Leaves Left, 1969)
2. Bush: Come Down (Sixteen Stone, 1994)
3. Nick Cave and the Bad Seeds: Wonderful Life (Nocturama, 2003)
4. Fish: The Company (Vigil in a Wilderness of Mirrors, 1990)
5. Kemopetrol: Everything’s Fine (Everything’s Fine, 2002).

Video: Nick Drake, Saturday Sun


tiistai 18. marraskuuta 2008

Maalari maalas taloa


Maalasin sunnuntaina pönttöuunin ympärillä olevan muurin. Sutaisin ensin pohjamaalin ja ajattelin kaiken käyvän ihmeellisen mutkattomasti. Ajatus olisi pitänyt tukahduttaa johonkin ”vainajalan” syövereihin: kaikki ei sujunut kuin tanssi ruusuilla ja amarylliksillä. Vietettyämme mukavan päivän, jatkoin hommaa illansuussa. Mutta pintamaaliksi valitsemani tökötti oli niin roiskuvaa tai valitsemani tela niin ymmyrkäisen roiskiva, että hymy hyytyi kuin pahainen lammikko pihan pakkasessa. Seinä tuli kyllä maalattua, mitä nyt vielä pitää hieman paikata, kunhan ensin löytää jostain kelvolliset suojautumisvarusteet.

Kaikkialle roiskuneen maalin innoittamana ryhdyin laatimaan maalaamisesta kertovaa topvitosta. Homma äityi hankalaksi, kun biisejä ei oikein meinannut löytyä roiskimalla niin kuin aiempiin listoihin. Ykkösbiisi on itsestäänselvyys – ja siitä maalausajatus oikeastaan lähtikin – mutta sitten alkoi tökätä vastaan. Meni mustaksi.

Paint it, Black kuitenkin jo yksistään riittäisi ”topvitoseksi”. Biisistä on myös niin mukavia anekdootteja, että on pakko ryhtyä tarjoilemaan. Biisin nimessä minua on aina ihmetyttänyt pilkku. Mitä ihmettä se siellä tekee sotkemassa? Keith Richards (jonka nimi muuten lukee joissain levynkansissa ilman s-kirjainta) on todennut: ”Don’t ask me what the comma is in the title – that’s Decca’s.” Pilkun takia jotkut kriitikot jopa pitivät biisiä rasistisena. Idiootit. Eivät varmasti osanneet tai viitsineet kuunnella lainkaan. Mick Jagger puolestaan on näpäyttänyt biisin ”sanomasta” seuraavasti: ”It means paint it black. (I Can’t Get No) Satisfaction means I can’t get no satisfaction”. Tuohon ei ole paljon sanomista. Tämän logiikan mukaisesti Brown Sugarkin tarkoittaisi ruskeata sokeria...

Mutta topvitoseni ei siis jäänyt pelkäksi seinän tai asunnon tilojen maalaamiseksi, koska oli laajennettava hieman taiteellisempaan maalaamiseen, jotta lista täyttyisi säällisesti.

1. The Rolling Stones: Paint it, Black (jenkkisinkku 4/1966, brittisinkku5/1966 sekä tietysti usealla kokoelmalevyllä).
2. Manic Street Preachers: His Last Painting (Know Your Enemy, 2001)
3. Neil Young: The Painter (Prairie Wind, 2005)
4. The Nits: The Vermilion Pencil (Omsk, 1983)
5. Ismo Alanko Säätiö: Maalausliike (Pulu, 1998)

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

"Soita isi se porolaulu"


Tein tässä gallupia 8-14 vuotiaiden nuorten parissa. Kysyin lapsiltani heidän mielestään viisi parasta biisiä isin levyistä. Olen luultavasti vaurioittanut molempien lasteni musiikkimakua pysyvästi, joten nyt on hyvä hetki arvioida vahinkojen määrää ja laatua.
Kuuntelen kotona paljon musiikkia ja ihme olisi, jos ei jotkut laulut jäisi lasten mieliin. Muistan tyttäreni, joskus kolmen tai neljän vanhana, laulelleen sujuvasti koko Ultrabran tuotannon läpi (lukuunotamatta kuka haluaa? biisiä, jonka aina sensuroimme). Muistan myös hänen kerran laulelleen The Who:n Who are you biisin onomatopoeettisia osuuksia ("hu hu hu huu..."). Nyttemin on teiniytyessään on hänelle alkanut tulla omia levyjä minulta "lainattujen" joukkoon. Myös poika on aina silloin tällöin ilmoittanut pitävänsä jostakin laulusta ja esittää aina silloin tällöin toiveta. Esimerkiksi parivuotiaana hän pyyteli alinomaan: "soita isi se porolaulu" tarkoittaen Queens of the Stoneage:n No one knows. Poikani käännösvirhe johtunee videosta, jossa kaksi peuraa ajelee ympäri maakuntaa avolava-autolla. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan enää kuulu listalle kuten alta käy ilmi.

Venlan Top 5:
1. Green day: Give me Novocaine (American Idiot, 2004)
2. Linkin Park: Crawling (Hybrid theory, 2000)
3. Von Hertzen Brothers: Kiss a wish (Approach, 2006)
4. Deerhoof: +81 (Friend Opportunity, 2007)
5.Emiliana Torrini: Jungle Drum (Me and Armini, 2008)

Aapo Top 5:
1. Deerhoof: I believe E.S.P. (Friend Opportunity,2007)
2. Foo Fighters: Let it die (Echoes, Silence, Patience & Grace, 2007)
3. Green Day: American Idiot (American Idiot, 2004)
4. Eagles: Earlybird (Eagles, 1972)
5. Egotrippi: älä koskaan ikinä (Matkustaja, 2003)

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Erilaisia "tiloja"

Lähden musiikin mukana avaruuteen. Oikeaan hetkeen osuva oikeanlainen musiikki tarjoaa aina kuulijalleen ”avaruuden” (space). Mistään pelkistä ”tiloista” (spaces) ei nyt kuitenkaan ole kyse, vaan jossakin tuolla korkeuksissa häämöttävästä utuisesta universumin kaaresta, johon tavataan lähteä raketilla. Tosin jo Edgar Allan Poe kuljetti henkilönsä sinne eräänlaisella kuumailmapallolla…

Kuusta ja tähdistä saisi helposti omat topvitosensa, ja kenties niidenkin aika vielä tulee, mutta nyt tyydyn laajempaan rajaukseen. Avaruusaiheet tuntuvat usein liittyvän siihen, mitä on totuttu nimittämään psykedeliaksi tai vaikka ”sfääreiksi”. Näin ollen kyse on sittenkin jostain ”tiloista”. Jotta en hämmentäisi enempää, esitän Panun laatimalle listalle vastineeni.

Avaruusaihe pakottaa asettamaan ykköseksi Talvikuninkaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Avaruuden laajuus oikein vaatii keulille pitkää biisiä, joka nyt on 12-osaisena kaksi sekuntia yli 62 minuuttia ärhäkkää ja herkkääkin scifitaistelua. CMX:n eeposta komppaa mainiosti Black Sabbathin näkemys maapalloosta vihan ja tappelun paikkana, josta lähdetään raketilla johonkin tyhjyyteen, paikkaan, jossa vallitsee ”ikuinen rauha”. Tuossa rauhan tilassa voisi soida vaikka leijumiseen innoittava Camelin virtuoosimainen instrumentaali Lunar Sea. Atomic Rooster tuo listaan hedonistisen univaeltajan, joka tuskin olisi yltänyt listalle ilman Chris Farlowen upeta, persoonallista lauluääntä. Ja sitten lopuksi BÖC tarjoaa biisin nimen mukaisesti tähtitiedettä. Biisi on hieno, mutta voisiko joku avata sen sisällön minulle? Missä ajassa siinä liikutaan jne.?

Listan kirjaamisen jälkeen on pakko kuunnella ihan jotain muuta, jotain tukevaa, ja tanakkaa vaikka Sweatmasteria.

1. CMX: Talvikuningas (2007).
2. Black Sabbath: Into the Void (Masters of Reality, 1971)
3. Camel: Lunar Sea (Moonmadness, 1976)
4. Atomic Rooster: Space Cowbay (Made in England, 1972)
5. Blue Öyster Cult: Astronomy (Imaginos, 1988)


Video
: "Punainen komentaja", CMX:n Talvikuninkaan osa 8/12



sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Daddy cool?


Daddy cool, daddy cool, oli ensimmäinen itse ostamani levy. Ostin sen suomennoksena, joten hyllyyni ilmestyi Tapani ”Mojo” Kansa, joka oli Rokkivaari Hotanen. Asian voi häpeämättä mainita nyt, kun on isänpäivä – siis jos aasinsillat sallitaan. Mutta nyt menen sillan toiselle puolelle.

Tulin juuri poikani vierestä. Hänen oli vaikea saada unta. Luimme kirjoja ja kerroin tarinoita, mutta silmät olivat sitkeästi auki. Hän oli levollinen ulkoisesti, mutta sisäisesti levoton. Kun hän vihdoin antoi unelle periksi, päätin vielä tulla kirjoittamaan tämän päivän nimiin isyyteen tai isään liittyvän topvitosen.

Cat Stevensin koskettava isän ja pojan dialogi on ykkönen. Eelsin biisi tuppaa listalle jo toistamiseen. Tilitykseen luikahtaa isämuisto niin yllättävänä ja lämpimänä, että ensimmäisellä kerralla itku ei ollut kaukana. Uriah Heepin debyyttialbumin isän ja pienen tyttären keskustelu sodan mielettömyydestä on vavisuttava. (Dialogit eivät useinkaan onnistu, mutta nyt niitä on listallani mukana jo kaksi!)

Nick Cavellakin on jotakin sanottavaa isistä, joskin hänen tarinoivat biisinsä piirtävät aiheeseensa aina hienon tumman/mustan laidan, joka on toisinaan ristin muotoinen. Tätä biisiä en vain voinut jättää listalta pois. Sen verran kovaa ärjyntää… Alarm onkin sitten toista maata, ehkä sitä voisi sanoa vaikka sukupolvien välisen konsensuksen biisiksi. Ilmankos se onkin sävyltään ja poljennoltaan positiivinen, vaikka sanat tulevaisuususkovaisinakin toista kertovat.


1. Cat Stevens: Father and Son (Tea for the Tillerman, 1970)

”I was once like you are now
and I know that it’s not easy
to be calm when you’ve found
something going on.”

2. Eels: Things the Grandchildren Should Know (Blinking Lights and Other Revelations, 2005)

”I feel like he’s here with me now
even though he’s dead.”

3. Uriah Heep: Come Away Melinda (Very ‘Eavy, Very ‘Umble, 1970)

”Come away Melinda
come in and close the door
the answer lies in yesterday
before they had the war.”

4. Nick Cave & the Bad Seeds: Papa Won’t Leave You Henry (Henry’s Dream, 1992)

”Well, the road is long
and the road is hard
and many fall by the side
but Papa won’t leave you Henry
so there ain’t no need to cry.”

5. The Alarm: Father to Son (Strength, 1985)

”Stop fighting the system ‘cause the system won’t break
get your hair cut boy and learn from my mistakes.”


Video: Cat Stevens, Father and Son


lauantai 8. marraskuuta 2008

Kohti ääretöntä ja sen yli


Kävimme koko perheen voimalla kuuntelemassa Tampereen filharmonian Avaruusseikkailua. Oli hienoa kuunnella tieteiselokuvista tuttuja sävelmiä elävän orkesterin soittamana. Joukkoon oli myös hienosti ujutettu haastavampaa ja (lapsi)yleisölle oudompaa materiaalia. Muun muassa Györg Ligettin Atmosphères ja Kaija Saariahon Asteroidi 4179:toutatis soivat hienosti livenä. Etenkin Avaruusseikkailu 2001:ssä soinut Atmosphères oli vaikuttava teos. Kotiin kävellessä vaimo ehdotti avaruusaiheista top 5. Ajatus oli mielestäni mainio, joten tuumasta toimeen.
David Bowie on tehnyt aika monta avaruutta sivuavaa laulua, mutta minulle Space oddity on ylitse muiden. Siinä on hieno herkkä tunnelma, jollakin kummallisella tavalla laulussa kuuluu avaruuden loputon melankolinen tyhjyys.
Blues Öyster Cultilla on myös useita scifihenkisiä viisuja. Valitsin niistä ehkä monimielsimmän laulun. Veteran of thousand psychic wars on aika kolkko kuvaus henkisesti loppuunajetusta ihmisrauniosta. Olen joskus tulkinnut sen tapahtuvaksi jossakin kaukaisessa galaksissa kauan sitten, siksi se on listalla. Sen on sanoittanut sitä patsi Michael Moorcock, joka on kirjoittanut kasapäin avaruusoopperaa.
Scifillä jatketaan: Yesin Starship trooper lienee saanut ainakin nimensä Heinleinin romaanin mukaan, jossa maapallo valloittaa muita planeettoja tuhoten inhottavia ötököitä sääliä tuntematta. Olen aina pitänyt kirjan monimielisestä allegoriasta ja Yes:in biisissä on hienoa mahtipontisuutta, joka sopii avaruuden valloittamisen henkeen.
Pink Floydin Astronomy Dominessa ollaan, no, ainakin tukevasti pihalla.
Viimeisessä biisissä ollaan jo lähempänä maata. Se alkaa Apollo raketin lähtölaskennalla. Armstrong, Aldrin, Collins on The Byrdsin alle kahden minuutin kunnianosoitus astronauteille.

1. David Bowie: Space Oddity (Space Oddity, 1969)
2. Blue Öyster Cult: Veteran of Thousand Psychic Wars (Fire of Unknown Origin, 1981)
3. Yes: Starship Trooper (The Yes Album, 1971)
4. Pink Floyd: Astronomy Domine (Piper at the Gates of Dawn, 1967)
5. The Byrds: Armstrong, Aldrin, Collins (Ballad of easy Rider, 1969)

perjantai 7. marraskuuta 2008

Buty

Tässä on video tsekkiläisen Butyn erinomaisesta František-biisistä. Bändiä voi kuulla myös Jan Sverákin road-elokuvassa Jízda - Matkalla (1994), jossa orkesterin laulaja näyttelee toista pääosaa. Valitettavasti Youtube-video loppuu hieman kesken.


torstai 6. marraskuuta 2008

Booooo

Hää on nii söde.


Lagom bra top fem

Pakkohan tähän oli vastata vaikka Tommi teki loistavan ennaltaehkäisevän iskun listaamalla top 5 Bo kaspersin levytyksistä. Minulla on nimittäin tasan yksi ruosinkielinen levy ja se on Bo:n i centrum. En siis voi listata samalla periaattella, joten tyydyn listaamaan parhaat rupiruotsalaiset levytteet joita minulla on esityskielestä piittaamatta, sillä uskon vakaasti, että sosiaalidemokratian, falun korvin ja Volvon pyhä kolminaisuus kuultaa läpi englanniksikin esitettynä (sitä paitsi Ruotsi on Euroopan toiseksi amerikkalaisin maa heti Suomen jälkeen). Yhdellä raidalla on sentään ruotsinkielinen nimi vaikka onkin instrumentaali. Olkoon se kunnianosoitus lapsuuteni ruotsikieliselle kotikaupungilleni, Paraisille (Pargas). 
 
Och så ska vi sluta med listan:
1. The Fleshquartet: Det mest fantastiska (Goodbye Sweden, 1990)
2. Backyard babies: Hey, I´m sorry (Total 13, 1998)
3. The Sounds: Living in America (Living in America, 2002)
4. The Soundtrack of our lives: 21st century rip off (behind the music)
5.  The Spitts: Measurement Johnny (Eight speed improved tracks-EP, 2001)

P.S.
Tein nopean kielitieteellisen tutkimuksen levykokoelmiimme ja huomasin, että ruotsin kielisten levyjemme määrä on sama kuin italian ja unkarin kielisten. Kaikkia löytyy kaksi. Tämä sensaatiomainen löytö pakotti arvioimaan top femmani uudestaan. Toinen ruotsin kielinen levymme on Tomas Ledinin Gränslösa. Se löytyy hyllystämme, koska vaimoni on joskus sen ostanut. Vaimoni ansioista voin listata umpiruotsalaisen top viitosen.

Samma på svenska:

1. The Fleshquartet: Det mest fantastiska (Goodbye Sweden, 1990)
2. Bo Kaspers orkester: undantag (i centrum, 1998) 
3. Tomas Ledin: Sensuella Isabella (Gränslös, 1982)
4. Bo Kaspers orkester: bröllopsresan (i centrum, 1998)
5. Tomas Ledin: Sommaren är kort (Gränslös, 1982)

Vi kommer aldrig att...


Tänään voi laatia vain yhdenlaisen listan. Vaikka en kenties haluaisi, on lähdettävä Ruotsiin tai ainakin luovittava ruotsin kielen hetteikössä. Pakkoruotsin ja ruotsalaisuuden päivänä olen jo ehtinyt varmistaa, että hyllyni ei pursua moisella kielellä esitettyä musiikkia. Joku rajahan on oltava, millä hyllynsä täyttää. Abba on silliä ja Ruotsista, mutta vaikka he olisivat lirauttaneet laulunsa ruotsiksi, en olisi heitä listalleni päästänyt. Itse asiassa he eivät tule ikinä mahtumaan yhdellekään listalleni. Englanniksi esitettyä länsinaapurista löytyy, mutta kerran vuodessa on ihmisen sukeltaminen sinikeltaiseen veteen tässäkin maassa. Mikä ei tapa, vahvistaa - tai jotain sinne päin.

Mutta Ruotsi, tuo ammoinen valtiaamme, tarjoaa jotakin, mitä meillä ei ole, vaikka Sir Elwoodin hiljaiset värit jollain tapaa samoilla apajilla on ollutkin. Levyhyllystäni ei löydy muuta ruotsiksi jodlattua kuin Bo Kaspers orkester. Mutta se kyllä riittää täksi päiväksi. Listaan Bo Kaspersin topvitosen ja voimme sopia, että listaan tämän siksikin, että Panu on menossa tässä kuussa vielä näiden keskiolutjatsia runkuttavien keikalle. Itse olen nähnyt heidät kaksi kertaa ja täytyy sanoa, että lavalla he ovat, jos eivät ilmiömäisiä, niin erinomaisia ainakin.


1. Vi kommer aldrig att dö (”Amerika”, 1996)
2. Hon är så söt (På hotell, 1994)
3. Bara för din skull (Vilka tror vi att vi är, 2003)
4. En tur på landet (Kaos, 2001)
5. En jävel på mitt öra (I centrum, 1998)

maanantai 3. marraskuuta 2008

Ilman puutteesta

Vaihdoin eilen talvirenkaat autoon. Pultteja auki ja kiinni väänneltyäni ajattelin, että nytpä onkin oivallinen hetki hurauttaa läheiselle huoltoasemalla ja tarkastaa renkaiden ilmanpaineet. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Tarpeellisen laitteen luokse ollut huoltamolla jonoa, mikä oli mukava yllätys. Sen sijaan laite oli suttuiseen paperiin raapaistun kasialanäytteen mukaan ”epäkunnosa”.

Siispä seuraavalle asemalle, jossa – sielläkään ei ollut jonoa. Mutta eipä ollut ehjää laitetta sielläkään. Olin kirota ääneen. Ovatko kaupungin kaikki ilmakompressorit menneet rikki liiallisen käytön vuoksi? Tunsin, että auto vetää hitusen oikealle, joten päätin jatkaa matkaa, jotta jostain löytyisi kelvollinen paineilmasysteemi. Ja löytyihän sellainen. Mutta, kuten arvata saattoi, jono toimivan laitteen perässä oli niin pitkä, että ratin itsekääntyvyys ei enää haitannut lainkaan.

Toimiva kompressoria etsiessäni aloin miettiä ilmaa. Tarvitsin ilmaa, pysäytin hetkeksi auton, avasin ikkunan. Paikallinen radiokanava olisi voinut työntää korvaan vaikka Phil Collinsin kasariklassikkoa ”In the Air Tonight”. Ne Luumäet tai Klamydia voisi lesittää kyseisen viisun suomeksi vaikka muodossa "tänä yönä Airissa"... Suljin ikkunan, ajoin kotiin ja kuuntelin muutaman biisin, joissa juhlitaan ilmaa, puhalletaan ilmaa, säilötään ilmaa tai puhutaan muuten vain ilmasta ja sen kauneudesta tai kaheudesta ympärillämme. Säälaulut jätin tällä kertaa omaan arvoonsa. SOAD ja Kate Bush kuitenkin veivät ”ilma-ajatteluani” hieman toisenlaisiin, ainakin laajempiin mutta kenties myös yhteiskunnallisempiin sfääreihin.


1. CMX: Iliman pielet (Dinosaurus stereofonicus, 2000)
2. Pearl Jam: Thin Air (Binaural, 2000)
3. System of A Down: Aerials (Toxicity, 2001)
4. Radiohead: Airbag (OK Computer, 1997)
5. Kate Bush: Aerial (Aerial, 2005)

Video: CMX, Iliman pielet


l

torstai 30. lokakuuta 2008

Matkalaulu



Tommin tieaiheinen lista muistutti mieleen muutaman oman kotoisen suosikin, jotka pyörivät lähtemisen tiimoilla. En selittele kauhean paljoa. Tyydyn toteamaan ettei näissä kaikissa olla välttämättä lähdössä tien päälle. Pellen sanoin: "Sanon pomoille hyvää yötä ja alan vaihtaa maisemaa." 

1. Pelle Miljoona: Lähdetään kiitämään (Meillä menee lujaa, 1980)
2. Neljä Ruusua: Sun täytyy mennä (Haloo, 1992)
3. Egotrippi: Suruisa (Maailmanloppua odotellessa, 2008)
4. Ultrabra: Helsinki-Vantaa (Kalifornia, 1999)
5. PMMP: Matkalaulu (Kovemmat kädet, 2005)

Me olemme myöhäiset

Koska Joonas Berghällin ohjaamat Viikatteen musiikkivideot ovat kertakaikkisen hienoja, panen tänne näkyviin myös "Me olemme myöhäiset" -videon. Olkaapa hyvä. Kannattaa katsoa.

Levoton leimu osanani täällä on

Taas hyppään istuimelle, polkaisen pedaalin lattiaan ja pusken tielle. Kun lähtö on lähellä, alkavat biisit kaikua tyhjässä pääkopassa. Kotimaisten road-elokuvien intensiivinen katsominen pakottaa minut kirjaamaan tänne suomalaisia biisejä, joissa matkaan lähtemisen pakko, jonkinlainen kulkuriperintö, määrittää koko elämää. Tärkeintä on lähteminen, tärkeintä on liike, joka on päämäärä. Liikkeen suomaa riippumattomuuden tunnetta käsitellään näissä biiseissä kovin erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista. Kaikkia niitä kuitenkin yhdistää liikkeen korvaamattomuus, tyhjän tilan avautuminen silmien eteen – ja vasta toiseksi jonkin liikkeen takaisen päämäärän saavuttaminen. Sellaista on matkanteko, käveleminen, juokseminen, pyöräileminen, mopoileminen, skootteroiminen, motskaroiminen, autoileminen, traktorointi, junitse eteneminen jne. Sellaista on filosofia.


1. Viikate: Leimu (Surut pois ja kukka rintaan, 2003)
2. Tehosekoitin: Pakko päästä pois (Pakko päästä pois –ep)
3. Kauko Röyhkä: Etsijät (Etsijät, 2002)
4. J. Karjalainen ja mustat lasit: Mä meen (Varaani, 1986)
5. Pohjannaula: Matkalaulu (Kivi, 1998)

maanantai 27. lokakuuta 2008

Epäilikön vaalilista


Seuraava on kirjoitettava yhdessä pötkössä kuin tuubasta puhallettu sävel, jonka sisältö on yhtä kuin sen muoto. Vaalimusiikkia siis tarjoan minäkin ja myönnän olevani samanlaista ”vaalikarjaa” kuin edellisen listan laatija. Sen sijaan vaikka olenkin useahkosti epäilikkö ja kyynikko, olen varsin mieltynyt vaikuttamaan pyrkiviin biiseihin. Toisaalta harvoin biisi pystyy vaikuttamaan. Tärkeätä ei mielestäni olekaan mikään ruiskuvaikutus, sillä en usko, että kukaan yhtään ajatteluun kykenevä lähtee suinpäin tekemään mitään, mitä lauluissa ”käsketään” tai ”kehotetaan”. Tärkeätä sen sijaan on biisien ajattelua stimuloiva vaikutus, silla ilman ajattelua ei kukaan tee mitään, jos ei lasketa tahdottomia kouristuksia ja hikoiluja vaikkapa elokuvateatterin pimeydessä. Siis olen epäilikkö mutta en luovuttanut. Siksi päätin lähteä tähän arvontaan listauksella, joka vastaa eilistä tunnelmaa kävellessäni sateessa vailla sateenvarjon kiertämää piirtämään paperiin numeron, joka viittaa henkilöön josta en tiedä yhtään mitään. Olen muuttanut tälle paikkakunnalle heinäkuussa, joten miten voisin tietää näistä itsensä kauppiaista mitään todellista. Tiedän vain sen, että jokainen hymyilee vääristyneesti ja lupaa olla kiltti – ainakin näin joulun lähestyessä. Epäilikkö epäilee seuraavaksi listan vailla selityksiä mutta (yhteydestään irrotettujen?) sanoituskatkelmien kera.

1. Fish: What Colour Is God? (Sunsets On Empire, 1997)
”No matter what I say or do, it never looks like making any difference.
Don’t keep on looking down at me as if I don’t exist as if I’m not there.”

2. Bad Religion: At the Mercy of Imbeciles (No Substance, 1998)
”Now I didn’t make up the rules
but clearly we are lead by the fools.
It is wise to know their ways
so you know how not to behave.”

3. John Cougar Mellencamp: Authority Song (Uh-Huh, 1983)
”I fight authority. Authority always wins.”

4. CMX: Kiusaajien kiusaaja (Palvelemaan konetta –singlen bonusraita; myös Cloaca Maxima II, 2004)
”Jos vain möisit mielesi
sovitusta hinnasta
et koskaan enää kysymyksin
epäilisi kaikkea.
Sinun olis valtakunta
voima kunnia.”

5. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
”I am the path that leads down
I am a dark and bloody hall
I’m the reaper, executioner
Hangman, judge and the law.”

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Vaalikarja-blues


Kävin tänään sateesta huolimatta hoitamassa vaalikarjan velvollisuuteni: äänestin. Ehdokasta etsiessäni mietin poliittisia vaikuttimiani. Olen aika normaali keskinkertainen poliitinen olio. Minulla on mielipiteitä ja näkemyksiä yhteiskunnasta vallankäytöstä, mutten ikinä voisi kuvitella osallistuvani poliittiiseen päätöksentekoon. Tyydyn äänestämään vaaleissa. Viime vuosina olen tosin alkanut radikalisoitua. En usko, että äänestämällä vaikutan yhtään mihinkään. Paitsi siihen, että pidän osaltani kulissia yllä.
Rock on luultavasti vaikuttanut poliittiseen näkemykseeni enemmän kuin ehkä on viisasta myöntää. Kasvoin punkkia kuunneellen ja se on jättänyt ajatteluuni jäljet. The Clash on ollut yksi suurista suosikeista, jo ennenkuin osasin englantia tarpeeksi, jotta olisin ymmärtänyt sanoitusten sanomaa. Kun sitten ymmärsin mitä laulettiin, on se nostanut arvostustani lisää. Kotimaisista punkkareista on pakko arvostaa Pelleä, vaikka aivan vakavasti ei aina voi tuohon ikipunkkariin suhtautua. Pellen Olen työtön on karu, yksinkertainen ja iskevä taistelulaulu. Ja harvoin missään laulussa kirosana tulee näin ponnekkaasti.
Punkin lisäksi on toinen tärkeä poliittisen ajattelun pohja 60-luvun musiikki. Moni on varmaan sitä mieltä ettei John Lennonin musiikki ole kovinkaan poliittista, mutta minulle Imagine on aina ollut sitä. Minulle se on hieno utopian kuvaus, johon haluan pyrkiä.
Midnight Oil on varmaankin avoimesti poliittisimipia bändejä, joista olen pitänyt. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten taideopiskelijataustastani huolimatta ole koskaan erityisti pitänyt musiikista, jonka perimmäinen tarkoitus on vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin (vertaa 70-luvun taistolaismusa). Olen sellaiseen liian kyyninen. Midnight Oil on poikkeus. Ehkä se johtuu biisien hienoudesta tai siitä, että ekologisuus on sanoman ytimessä. En ole ihan varma mikä on Mountains of Burman alkuperäinen sanoma, mutta olen tulkinnut sen Burman juntan arvosteluksi ja siksi se on edelleen ajakohtainen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen.
Peter Gabrielin Steven Bikolle omistama laulu on komea kunnianosoitus ihmiselle, joka on joutunut kuolemaan ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta kamppaillessaan.
Neil Young on ehkä listani poliittisesti häilyvin muusikko. Neil on tehnyt kannattanut Reagania, vastustanut Bushia ja Irakin sotaa, arvostellut Yhdysvaltojen etelän rotusyrjintää. Takkia on käännetty siis aika tiuhaan. Siitä huolimatta Southern man on edelleen hieno poliittinen laulu. Pidän myös Lynyrd Skynyrdin vastineesta tälle laululle (Sweet Home Alabama). Taidan olla poliittisesti yhtä häilyvä kuin Young.

Laitetaampa viisi kandidaattia kannatuksen mukaiseen järjestykseen:
1. John Lennon: Imagine (Imagine, 1971)
2.Pelle Miljoona & N.U.S: Olen työtön (Pelle Miljoona & N.U.S. , 1978)
3.Midnight Oil: Mountains of Burma (Blue Sky Mining, 1990)
4. Neil Young: Southern Man (After the Gold Rush, 1970)
5. Peter Gabriel: Biko (Peter Gabriel 3, 1980)

torstai 16. lokakuuta 2008

Musiikki vie matkaa eteenpäin


Kun köröttelen työhuoneeseeni Salosta Turkuun, joko autolla tai junalla, en voisi kuvitella matkantekoa ilman musiikkia. Matka ja musiikki kuuluvat rytmisesti yhteen kuin rumpu ja kapula, kitara ja kieli, huilu ja huulet – jos sallitte köpelöt vertaukset.

Turusta Saloon matkani kestää joko 40 minuuttia tai 45 minuuttia. Junamatka kestää kokonaisuudessaan hieman kauemmin, koska ensin on poljettava pyörällä kotoa asemalle. Onneksi tuonakin aikana voi kuunnella musiikkia, jotta pyöräily luonnistaisi sateessakin ilman kiroilua. Kuluupa aikaa 40 tai 45 minuuttia, kuunteluun tiensä löytävien levyjen haitari on suuri, sillä useimmat levyt ovat juuri sopivan mittaisia minun työmatkaani. Progelevyistä täytyy tyytyä vain pariin biisiin… Seuraavaksi tarjoilen viimeisen kuukauden tehosoitossa olleet levyt ja niiltä ällistyttävästi mieltäni muokanneet ja matkaani auttaneet biisit.

Eelsin (eli Mark Oliver Everett) Blinking Lights on likimain parasta, mitä on tullut kuunneltua pitkään aikaan. Hänen arkisiin sanoituksiinsa uppoan ja samastun vaivatta. Biisit ovat monipuolisia ja paikoin jopa yksitotisia – mutta yksitotisiakin niin, että voi vain hämmästellä. Pearl Jam –kitaristi Stone Gossardin soololevyn olin jo unohtanut, mutta onneksi se päätyi autosoittoon. Unhand Me –biisin parisuhdekuvaus on miehistä sisintä koskettava, vaikka ei laulun kertojan kanssa samassa tilanteessa olisikaan. The Allman Brothersin Filmore East –keikka on klassikko. Jos haluaa juurevaa eteläkitarointia, niin tämä on ykköslevy. Monipuoliset, ilmeikkäästi tempoa vaihtelevat moniosaiset instrumentaalit, kuten Elisabeth Reed, ovat parasta ”kaikkimiesveljesten” antia musiikkimaailmalle, joka olisi tätä ilman jotain aivan muuta. Cat Stevens (tai Yusuf Islam) on niin herkkien biisien mies, että viiltää, niin kuin moni sanoisi. Hard Headed Woman on hieno kuvaus parisuhteesta miehen toiveen, unelman ja ”valinnan” näkökulmasta. Ja sitten vielä NilsHeavy Hats kertoo sen, miksi Nils on yksi maailman kovimmista elossa olevista kitaristeista. Biisissä on kyllä omituinen AC/DC-vaikutelma…


1. Eels: Things The Grandchildren S
hould Know (Blinking Lights and Other Revelations, 2005)
2. Stone Gossard: Unhand Me (Bayleaf, 2001)
3. The Allman Brothers Band: In Memory of Elisabeth Reed (Live at Filmore East, 1971)
4. Cat Stevens: Hard Headed Woman (Tea for The Tillerman, 1970)
5. Nils Lofgren: Heavy Hats (Damaged Goods, 1995)