sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Hotellihuoneblues


Matkustin viime viikon. Istuessani lentokoneen penkkiin vyötettynä, että mikä viiden suora helpottaisi työmatkustamisen tuomaa ahdistusta. Matkailussa on loppujen lopuksi aika vähän hyviä asioita, kun ei voi itse päättää tekemisiään tai matkakohdetta. Lentokentät, lentokoneet ja hotellit ovat loppujen lopuksi varsin ankeita. Toki on myönnettävä, että usein olen saanut myös nähdä kaikenlaista ihmeellistä ja hienoa matkojen aikana.
Nazarethin Jet lag on aika hauska kuvaus rokkareiden kiertuelämästä ja monet biisin huomiot sopivat omiin tunnelmiin kun silmät ristissä könyää lentokentältä hotellille, tai herätessä kolmelta aamulla, eikä muista missä on.
Hotellit ovat kaikkialla samanlaisia kaikkialla. Suurin osa hotellien sisustuksista tuo mieleen amerikkalaiset keskiluokkaiset kodinsisustusihanteet. Kun rönöttää hotellin sängyllä puoli yhden aikaan yöllä minibaaria tyhjentäneenä ja CNN:ää toljottaen alkaa päässä väkisinkin soida Red Hot Chili Peppersin Californication. Se kuvaa hyvin sitä juuretonta oloa, joka väkisinkin hiipii puseroon hotellien rinnakkaistodellisuudessa.
CMX:n Epäonnisten liikemiesten helvetti on jo nimensä takia listalle päässyt ja sitä on usein miettinyt omilla matkoillani. Tom Waitsin biisi shore leave kuvaa kauniisti matkaajan koti-ikävää, kun laulun kertoja pohtii miten sama kuu voi paistaa kotona rakkalleen ja sille kummalliselle tohinalle jonka keskelle kertoja-merimies oli päätynyt.
Pink Floydin Comfortably numbia on vaikea selittää, mutta ehkä jätän sen lukijan tulkittavaksi.
1. Nazareth: Jet lag (Rampant)
2. Red Hot Chili Peppers: Californication (Californication)
3. CMX: Epäonnisten liikemiesten helvetti (Discopolis)
4. Tom Waits: Shore Leave (Swordfishtrombones)
5. Pink Floyd: Comfortably numb (The Wall)

keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

Naisia

Naiset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina. Tarkemmin sanoen päätäni ovat pakottaneet naisten äänet. Panu esitteli jo oman listansa naislaulajista, joilla on merkitystä. Minä esittelen tässä omani. Koska kauniimman sukupuolen laulajat ja musiikintekijät eivät levyhyllyäni juurikaan kansoita, ovat omaelämäkerralliset syyt nyt kenties vieläkin korostetummin valinnan perusteena kuin aiemmissa listoissa.



Ykkösenä on Alma Cogan, joka oli isäni suosikkiartisti. Kun levy "With You in My Mind" siirtyi minun levyhyllyyni, en aavistanut, että jonain päivänä kuuntelisin Alma-tätiä muutenkin kuin pakosta. Ihminen vanhenee. Musiikkimaku ei välttämättä muutu, mutta lavenee kylläkin. Renaissance-orkesterin Annie Haslam vie toiseen genreen. Sävyisiä, harmonisen kauniita progemelodioita laulava Haslam ei kuitenkaan muuten tipu puusta kauas Coganista. Haslam pystyy laulamaan mitä tahansa. Tori Amosin olen oppinut vaimoltani. Coverlevy Strange Little Girls on melkeinpä lyömätön, mutta ehkä hän on kuitenkin parhaimmillaan omissa biiseissään. "The Wrong Band" muistuttaa Kate Bushia - niinkuin Amos monesti muutenkin. Ehkä siksi Kate Bush on listallani neljäntenä. Viidenneksi läiskäytän keijukaisen: Björkin "Pagan Poetry" tenhoaa ällistyttävällä tavalla. Autoilumusiikkina biisi tekee kulkuvälineestä aikakoneen.

1. Alma Cogan: In Other Words (With You in My Mind)
2. Annie Haslam (Renaissance): Can You Hear Me? (Novella)
3. Tori Amos: The Wrong Band (Under the Pink)
4. Kate Bush: Running Up That Hill (A Deal with God) (Hounds of Love)
5. Björk: Pagan Poetry (Vespertine)

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Kaupunkeja

Erisnimin nimettyjä lauluja on paljon. Varsinkin naisten nimet ovat olleet suosittuja. Pelkästään Rollareilta löytyisi varmasti levyllinen naisen nimeä kantavia biisejä: ”Carol”, ”Susie Q”, ”Lady Jane”, ”Miss Amanda Jones”, ”Angie” ainakin aluksi. Lista paisuisi huomattavasti, jos mukaan laskettaisiin sen perusteella, että nimessä on jokin naiseen viittaava sana, kuten lauluissa ”Factory Girl”, ”Honky Tonk Woman”, ”Crazy Mama” tai vaikka ”Bitch”. Ja Toto-nimisen liirumlaarumin amandoista, pameloista ja roseanneista ei tässä yhteydessä puhuta mitään. Naiset ansaitsevat tällaisenkin listansa, mutta he eivät ole listan aiheena nyt.

Listani aiheena ovat toiset erisnimet: kaupungit. Kaupungeista on ylistyslauluja ja negatiivisempiakin lauluja tehty niin paljon, että joistain kaupungeista voisi laatia oman listansa. Tällainen on esimerkiksi Los Angeles, jota käsittelevistä lauluista voisi laatia vaikka kolme topvitosta. Minunkin listalleni ilmestyy kaksi Los Angeles –biisiä. Harhailin viime sunnuntaina vielä toistaiseksi vieraan kaupungin kaduilla. Ylitin jokea yhtä ja toistakin siltaa pitkin. Fyysisestä maiseman kohdasta muodostui metaforinen – aasinsilta.

Springsteenin ”Atlantic City” on taas kerran laulu, jonka vaimokin hyväksyisi. Nebraskan (1982) kakkosbiisin hieno livetaltiointi löytyy The Seeger Sessionsin perään purkitetusta levystä Live in Dublin (2007), joka on paras konserttitaltiointi aikoihin. Colosseumin ”Lost Angeles” löytyy jenkkijulkaisusta The Grass is Greener (1970), mutta myös hämmästyttävänä, usean minuutin kitarasooloiluna vuoden myöhemmin ilmestyneestä konserttitaltioinnista. Colosseumin konserttivetoon sopii oivallisesti sanonta ”oksat pois”, sillä viisitoistaminuuttisen tunnelmoinnin päätteeksi maailma tuntuu olevan tässä eikä muuta kaipaa. Mukavaa on myös se, että biisi ei mairittele kohdettaan. ”Take me away if you please, get me away from Lost Angeles”, todetaan laulun päätteeksi.

Lisää konserttitaltiointeja: Crosby, Stills, Nash & Youngin Four Way Streetillä (1971) nelikko tulkitsee intensiivisesti Graham Nashin laulun ”Chicago”, joka ilmestyi vuotta aiemmin Nashin soololevyllä Songs for Beginners. Chicagon vuoteen 1968 viittaava poliittinen tausta löytyy lyhyesti täältä. Rainbow on oma lukunsa: Ritchie Blackmore oli teinipojan kitaristikuningas. Ja lopuksi: tuskin on yllättävää, että Jacques Brelin ”Amsterdam” löytyy livelevyltä. Niin ja Hectorista ei kannata tämän yhteydessä puhua mitään.


1. Bruce Springsteen: Atlantic City (Nebraska, 1982)
2. Colosseum: Lost Angeles (Colosseum Live, 1971)
3. CSNY:
Chicago (Four Way Street, 1971)
4. Rainbow: Lost in
Hollywood (Down to Earth, 1979)
5. Jacques Brel:
Amsterdam (Enregistrement Public à l’Olympia, 1964)


Video: "Atlantic City", Live in Dublin (2007)



maanantai 17. maaliskuuta 2008

Jottei totuus unohtuisi...

Alla olevasta kuvasta voi lukea täällä jo aiemmin pienimuotoista sanailua herättäneen arkaluontoisen materiaalin krediitit. Tämä saattaa jopa kiinnostaa jotakuta. Jouko Aaltosen mukavan punk-dokumentin nähtyäni tämän kasetin sisältö alkoi taas pyöriä päässäni kuin loppuun ajettu kelanauhuri, joka räpsäyttää nauhaa tasaisesti joka kierroksella. Onko TEHO siis punkia? Usein kasetista ei ainakaan saa selvää - tai paremminkaan sitä ei ymmärrä. (Tosin ymmärryksen puute vaivaa minua monia bändejä kuunnellessani.)

Jos haluat hähdä kuvan suurempana, press play on tape... eikun klikkaa kuvaa.


lauantai 15. maaliskuuta 2008

"Did you understand the music Yoko, or was is all in vain?"


Ajattelin seurata aikaani ja kunnioittaa naistenpäivää viikon myöhässä.  Kunnioitukseni naisia kohtaan ajattelin osoittaa rustaamalla top vitosen naismuusikoiden biiseistä ja jättää sen lähettämättä kahtenasatana tekstiviestinä vetyperoksidi blondille.
Itseasiassa todellinen syy tähän listaan on Amber Webber. Hän laulaa varsin omalaatuisella äänellä Lightning dust ja Black mountain -nimisissä kokoonpanoissa. Ihastuin ääneen lähes heti, kun sitä kuuntelin työkaverin suosituksesta. Viimeisen viikon olen ahkerasti kuunnellut Amberin värisevää ääntä. Naisten osuus rock-musiikissa saisi tasa-arvovaltuutetun itkemään virka-auton takapenkillä, jos joku tilaston asiasta laatisi. Pikainen vilkaisu omaan levyhyllyyni todistaa tätä kylmää tosiseikkaa; rock on nuorten miesten pätkätyötä, joka useasti päättyy kuuden jalan syvyydessä. Useimiten naisen rooli on kovin perinteisesti mikin ja styrkkarin välissä taustalaulajana. Ja myönnän: en ole erityisesti suosinut naisartisteja, kuten pikkuveljeni jonka levykokoelma jossakin vaiheessa koostui lähes ainoastaan naisartistien teoksista. En ole varma mikä veljeäni moiseen ajoi, mutta yhtä kaikki omissa kokoelmissa on vähän naisten musisointia. Hetken mietinnän jälkeen oli kuitenkin helppo löytää viisi kovaa kimmaa ja kaunista biisiä levyjeni lomasta. Jo yllämainitun Amberin lisäksi valitsin tähän listaani Janisin, jonka ääni ja elämä saa vanhemmankin rock-konstaapelin ihokarvat elämään. Arethan (pelkkää respektii meikäläiseltä), Mariannen ja Sherylin. Marianne Faithfullin raakkumisessa on sitä samaa kovan elämän tuomaa sointia kuin Johnny Cashillä. Se vain yksinkertaisesti vie jalat alta. Sheryl on kyllä vähän höyhensarjalainen tällä listalla, mutta varsinkin listatussa biisissä Sheryl kuulostaa varsin hunajaiselta. Ei sitä muita perusteluita sitten oikeastaan tarvita. Ai Niin: Yoko Ono ei milloikaan tule kuulumaan naisartistisuosikkeihini.

1. Lightning dust: Castles and Caves (Lightning dust)
2. Janis Joplin:Mercedes Benz (Pearl)
3.Aretha Franklin: (You make me feel like) a natural woman (Lady Soul)
4. Marianne Faithfull: The Ballad of Lucy Jordan (Broken English)
5. Sheryl Crow: All I wanna do (Tuesday night music club) 

torstai 6. maaliskuuta 2008

Oopiumia kansalle

Huomenna, työviikon päätteeksi, hyppään junaan, joka vie Tampereen filkkareille. Koska musiikki ja elokuva kuuluvat yhteen, laadin topvitosen elokuvaa käsittelevistä lauluista. On lukematon määrä lauluja, jotka panevat aivojen valkokankaan näyttämään elokuvaa. Yksi sellainen on Panun täällä johonkin listaan livauttama Blue Öyster Cultin "(Then Came) The Last Days of May". Erinomainen, mystisen road-elokuvan tunnariksi sovelias biisi, jonka loppu on avoin.

Nyt en kuitenkaan listaa biisejä, jotka kertomuksensa puolesta tai muuten ovat elokuvallisia, vaan suoranaisesti elokuvaa käsitteleviä. Yksi sellainen - hieman laajemmin katsoen - voisi olla Alan Parsonsin Sigmund Freudin uraa ja elämää seuraavan Freudiana-levyn avausraita, instrumentaali "The Nirvana Principle". Näin on tietenkin siksi, että hyvällä elokuvalla on kyky viedä nirvanaan. Olkoon tuo tamimainen nirvanaprinsiippi kehys listalleni.

Vielä ennen listaa: Tampereen elokuvajuhlat ja musiikki liittyvät tänä vuonna toisiinsa ainakin perjantain Punk-illan tai -yön takia. Pitäisiköhän vielä vetää hätäisesti irokeesi ennen matkaa ja sitten juosta kuin villi lapsi...

1. Radiohead: Exit Music (for a Film) (Ok Computer)
2. Genesis: The Cinema Show (Selling England by the Pound)
3. Neil Young: Motion Pictures (On th Beach)
4. King Crimson: Frame by Frame (Discipline)
5. Die Toten Hosen: Bonnie & Clyde (Opium fűrs Volk)

keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Our house is very, very fine house


Ajattelin laittaa Tommin talon viereen toisen uudisrakennuksen pystyyn. Nämä on valikoitunut lauluista, jotka vuosien varrella ovat joko liittyyneet suoraan asumiseen, kuten tuo Queen:in laulu (Olen soittanut sitä aina viimeisenä lauluna ennen kuin stereot on pakattu muuttoa varten). Ja lauluista, joiden sanoitukset koskettavat asumista tavalla, joka on jollain tavalla joko riipaiseva (Keba) tai huvittava (Madness). Grand Hotel on taas muistutus niistä kaikista hotelleista, joita olen elämäni aikana pitänyt kotina kotoa poissa olessani.
1. Crosby, Stills, Nash and Young: Our House (Deja vu)
2. Queen: Leaving home ain´t easy (Jazz)
3. Keba: Tänään kotona (Koko ajan go-go)
4. Madness: Our House (Madness)
5. Procol Harum: Grand Hotel (Grand Hotel)

tiistai 4. maaliskuuta 2008

TEHOkas kuva?

Olen ajatellut laatia levyjen (nimenomaan älppärien) kansitaiteen kärkiviisikon. Siitä tulee kovasti rajattu, sillä tyydyn valitsemaan levyistä, jotka löytyvät omasta hyllystä, mutta eiköhän sieltä viisi soveliasta saa tänne raavittua.

Sen listan julkistaminen ei kuitenkaan ala vielä. Tässä oleva kasetin kansikuva ei pääsisi listalle, vaikka sillä toki on ansionsa. Kansikuvan suojassa olevasta äänitteestä lienee puhuttu täällä yhden viestin kommenttilaatikossa.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2008

Talo on the Hill


Talot olivat käyttäytyneet huonosti: jäsenet oli tahallisesti asetettu asentoihin ja järjestyksiin, joilta halusi peittää silmänsä. Myös alusta, jolla talot seisoivat, oli joko upottava tai pakokaasun täyttämä. Hän ei saanut hengitettyä, mutta naurettua hän sai, vaikka hänen vierailuissaan ei mitään naurettavaa ollut. Päivän aikana monessa vieraassa talossa käytyään hän päätti antaa taloille yhden mahdollisuuden vielä illalla. Hän alkoi listata taloista kertovia lauluja. Lista muodostui seuraavanlaiseksi:

1. Neil Young & Crazy Horse: Mansion on the Hill (Ragged Glory)
2. Kauko Röyhkä & Narttu: Talo meren rannalla (Pikku enkeli)
3. The Nits: House of the Sleeping Beauties (Giant Normal Dwarf)
4. Talking Heads: Burning Down the House (Speaking in Tongues)
5. The Nightwatchman: House Gone Up in Flames (One Man Revolution)