lonkanvetolauantai

En ajatellut laittaa vastinetta Tommin lenkkaristereolistalle. Lista oli komea ja stereo karmea (muotoilijan sydäntä raastaa aina moinen krääsä). Sen sijaan jatkan viime lauantain viitoittamalla tiellä ja vedän narulle toisen Lauantailistan. Se on tänään aika rauhallinen, sillä kesä on vetelehtimisen kulta-aikaa. Englannin kielinen chill-sana on toistaiseksi kääntynyt huonosti luterilaiseksi työtä palvovaksi suomeksi. Nuorisoradio Yle X:ssä chillaillaan tuhkatiheään. Itse tyydyn rönöttämään, vetelehtimään tai oleilemaan. Amerikassa opin käyttämään hanging -termiä, joka kääntyy huonosti roikkumiseksi. Siitä puuttuu se velttoilupuoli ja kuullostaa muutenkin aika epätoivoiselta yliyrittämiseltä. Ehkä me suomalaiset vain emme osaa puhua velttoilusta saati vetelehtiä ilman korventavaa syyllisyyttä tai kaiken palkitsevaa työtä.

Yritän nyt vetelehtiä ja listata viisi iisibiisiä, joita on mukava kuunnella kesäauringon varjossa:

1. Boards of Canada: Hey Saturday sun (Campfire Headphase)

2.Eagles: Saturday night (Desperado)

3. Foo Fighters: Friend of an friend (In your honour)

4.Beck: Lonesome Tears (Sea change)

5. The Doors: Alabama song (Whiskey bar) (The Doors)

Helppoa rahaa ja loputonta kulutusta

Päivä on tänään parempi. Orastavan viikonlopun vuoksi päivä on niin hyvä, että tekisi mieli mennä levykauppaan. Siinä se sitten olikin. Meneppäs Kokemäen perukoilla levykauppaan, kun ainoat vaihtoehdot ovat S- ja K-Marketin poptorit. Ihan kelvollinen antikvariaatti täältä kyllä löytyy, mutta levottoman kuluttajan tapaan haluaisin jotakin uutta. Vaikka viimeinen lausahdukseni on puppua, niin voisitko itse kuvitella ostavasi levyn marketin poptorihyllystä, jossa on pari listahittiä vaihtoehtoina sekä vieressä kotimaista heviä kolmen nimikkeen alehyllyssä? Tiedän...

olen elitisti paskiainen, jolle ei kelpaa se, mikä massoille kelpaa.
Olenko siis niitä älyttömyyksien latelijoita, jotka pitävät jostakin bändistä niin kauan, kun muut eivät vielä bändin hienoutta tajua? Olenko niitä, jotka pitivät siitä ja tuosta vielä silloin, kun ne tekivät vasta ekat demonsa tai silloin, kun ne eivät olleet vielä edes olemassa? Jos olisin edellä kuvatun kaltainen urpo, en voisi tänään pitää Nick Cavesta, Pearl Jamista, Von Hertzen Brothersista tai Frank Sinatrasta vain joitain mainitakseni. Musiikki on oiva tapa erottua ja erottautua, mikä on oleellinen osa esimerkiksi punkkia. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta idioottimaista se voi olla.

Koska musiikki on kulutusta monessa mielessä, valitsen nyt yhden "mielen" ja listaan sen mukaisesti topviitosen. Haluan lähteä ostamaan levyn tai levyjä, joten kulutus rahan kuluttamisen mielessä on nyt aiheenani. Biisit tulevat vailla selityksen hiventä, koska kuluttamista ei siihen yllyttävän mukaan tarvitse ainakaan järkeväksi toiminnaksi selittää. Tähän voisi liittyä vaikka kuvan kenkäsoitin.

1.YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
2.Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
3.King Crimson: Easy Money (Larks' Tongues in Aspic, 1970)
4.The Guess Who: Rich World - Poor World (Power in the Music, 1975)
5.Peter Gabriel: A Wonderful Day in a One-Way World (Peter Gabriel, 1978)

Huono päivä

Tänään oli helvetin huono päivä. Jalkojen koordinaatit alkavat pakottaa niin, että lähellä on hetki, jolloin on otettava askel pari toisaalle. Suunnittelin aamulla neljä oppituntia psykoanalyysin kulttuurisista selitysmalleista ja -mahdollisuuksista. Freudia, Lacania, seksuaalisuutta, kieltä. Kaikki oli turhaa: paikalla oli kaksi opiskelijaa. Lieneekö syynä kevät, aiemmin pitämieni tuntien taso vai mikä, en välitä. Haluaisin lähteä heti. Haluaisin jättää taakse tämän kokemuksen. Tiedän, että tästäkin on ollut hyötyä – jos ei muuta niin ainakin tiedän, mikä ei ole minua varten. Seuraavat biisit ovat tämän hetken tunteesta. Mutta vielä ennen listaa haluan sanoa, että päivä oli . . . ja onneksi on pian jo mennyt ja että Loudon Wainwrightin biisi on todella komea. Voiko laulu olla huono, jos siinä lauletaan uhoten ”I can drink you under twenty-five tables”?

1.Loudon Wainwright III: Prince Hal’s Dirge (T-Shirt, 1976)
2.Von Hertzen Brothers: The Willing Victim (Love Remains the Same, 2008)
3.Viikate: Valssi ikinä anteeksi (Marrraskuun lauluja II, 2007)
4.Kauko Röyhkä: Mainostaulujen taakse (Mielummin vanha kuin aikuinen, 1987)
5.Radiohead: Bodysnatchers (In Rainbows, 2007).

Kaaosmusiikkia parisuhteessa

Panun innoittamana päätin ryhtyä laatimaan listaa lauluista, joita vaimoni ei siedä. Aikajänteemme on Panun esittämää lyhyempi, mikä näkynee listalle valikoituvissa bändeissä ja biiseissä. Kahdenkymmenen vuoden taakse emme yhdessä yllä: kuva, jossa toisella näyttäisi olevan CMX-paita, on tammikuulta 2004. (Vanhempia ei ole digimuodossa enkä omista skanneria enkä jaksa ottaa kuvaa vanhasta kuvasta.) Jotta listalle tulisi todellisuuspohjaa, pyysin vaimoa muistuttamaan minua, mistä hän ei pidä. Vastaus oli, että levyhyllystä kolmeneljäsosaa on kuunneltavaksi kelpaamatonta. Uskoin, että näin saattaa olla, sillä muistissa on useita kertoja, jolloin levylautasella pyörinyt lätty on kohdannut karvaan kommentin tai ainakin katseen, josta pitäisi ymmärtää vaihtaa levy tai sammuttaa koko masiina.

Kun aloin miettiä suosikkejani, jotka eivät tosiaankaan ole vaimon suosikkeja, yllätyin: ei niitä löydykään niin paljon kuin otaksuin. On olemassa levyjä, joita voin kuunnella vain työpaikalla tai yksin kotona, mutta kolmeneljäsosaa on liioittelua. Vaimoni on niin hyvä omaksumaan uutta, että hän on opinut kanssani pitämään muun muassa sellaisista musisoijista kuin Pearl Jam, Kashmir ja Neil Young vain joitakin mainitakseni. Kun esimerkinomaisesti kysyin, mitä mieltä hän on King Crimsonista, hän sanoi, että ei se mikään inhokki ole, vaikka onkin vaikeasti lähestyttävissä. Tällainen toteamus saa minut rakastamaan häntä taas enemmän. Siis kaikenlaisen musiikin kuunteleminen kannattaa, myös vaikeasti lähestyttävän.

Jotta elämä ei olisi pelkkää tanssia ruusuilla ja amarylliksillä, kuten Martikaisen Jarkko asian ilmaisee, on toki olemassa biisejä ja bändejä, joita kuuntelen vain lenkillä iPodista. Tietenkin toisinaan toivon, että vaimokin kuuntelisi omia suosikkejaan jossain muualla tai joskus muulloin kuin minun ollessa kotona. Onneksi suuri osa hänen suosikeistaan on myös omia suosikkejani. Mutta miten tulisi miehen suhtautua, kun kaiuttimista alkaa valua vaikka Celine Dion tai Teleks? Onneksi sentään Lauri Tähkän elo on jäänyt meillä korjaamatta.

Mutta vaimoni ei siedä Musea, vaikka hän ihan pyytämättä ulkomaanmatkaltaan toikin minulle Musen live-dvd:n. Vaimoni ei ymmärrä Musea, mutta hänellä on ymmärrystä minulle, joka jaksan veivata samaa konserttia useaan kertaan kyllästymättä. Minun puolestani Muse saa hänen mielestään olla ”kaaosmusiikkia”. Muistaakseni samaan luokitukseen osui Mars Volta, jonka määrittäminen kaaosmaiseksi on itse asiassa erittäin osuvaa, vaikka kaaoskin voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa.

Työpäivää ja lenkkiä piristävät usein Rage Against the Machine ja System of A Down. Ne sopivat vastakarvaisen sisältönsä puolesta mainiosti työnteon taustalle olipa työ mitä tahansa. Eräänä perjantai-iltapäivänä vaimon tullessa kotiin olin tiskaamassa ja kaiuttimet rytisyttivät RATM:n biisiä ”Bullet in the Head”. Ensimmäinen kommentti oli kysymys: ”Tuntuuko noin pahalta?” Totesin muistaakseni nauraen: ”Ei, vaan näin hyvältä”. Tai niin ainakin olisin halunnut todeta. Sain kuunnella biisin loppuun. Yhdistyneet urbaanit puoskarit on jonkun kerran onnistunut hämmentävillä hauskaa vai ei –viisuillaan sekoittamaan vaimoni ajatukset. Se on sopivaa ainakin siksi, että kai YUPkin on eräänlaista ajatusten kaaosmusiikkia - ainakin silloin, kun se on parhaimmillaan. Ja tässä on sitten se lista.

1.Muse: Micro Cuts (Origin of Symmetry, 2001)
2.Rage Against the Machine: Bullet in the Head (Rage Against the Machine, 1992)
3.System of A Down: B.Y.O.B. (Mezmerize, 2005)
4.YUP: Saatana meni korvasta sisään (Huuda harkiten, 1991; löytyy varmiten kokoomasta 1990-1992)
5.The Mars Volta: Inertiatic Esp (De-Loused in the Comatorium, 2003)

Love to hate

Poika pyysi tytön elokuviin ja tyttö suostui. Elokuvan lopussa soi John Lennonin Imagine. Elokuvan jälkeen tyttö ja poika kävivät pirtelöllä jäätelöbaarissa.

Poika ja tyttö kohtaavat kotibileissä. Poika pyytää tytön uudestaan elokuviin, tyttö suostuu.

Poika vie tytön kotiin ja he istuvat pojan sängyllä ja poika soittaa mielimusiikkiaan. Poika rakastuu tyttöön ja tyttö poikaan. He muuttavat yhteen ja menevät naimisiin.

Jossakin vaiheessa pojalle valkenee, ettei kaikki hänen lempimusiikkinsa olekkaan tytön lempimusiikkia. Itseasiassa tyttö suorastaan inhoaa joitakin pojalle tärkeitä lauluja, bändejä ja levyjä. Aluksi se aiheutti pojalle mielipahaa, mutta myöhemmin hän oivalsi, ettei se haittaa: onhan heillä paljon yhteistä musiikkia josta he pitävät. Sitäpaitsi olihan tytön suosikeissa joitakin lauluja, levyjä ja bändejä joita poika ei voinut sietää.

Tyttö ehdotti, että poika listaisi suosikki-inhokit. Pojasta se oli loistava ajatus.

Tämä ensimmäinen on tytön ehdoton inhokki ja pojan suuri suosikki. Tätä levyä kotona soittaessaan poika sai kuulla, että tämähän on teinien musaa. Patti Smithin versio Nirvana biisistä on osasyyllisenä tähän tekstiin. Vaikka pojalla on muistikuva, ettei se alkuperäinenkään tainnut olla tytön mieleen. Jimi ei tytön mielestä ansaitse pojan pystyttämää jalustaa, CMX:stä nyt puhumattakaan.

1. Pearl Jam: Jeremy (ten)

2. Patti Smith: Smells like teen spirit (Twelve)

3. Jimi Hendrix: Voodoo child (slight return) (Elecric Ladyland)

4. CMX: Sillanrakentaja (Vainajala)

5. Alice in Chains: Rooster (Dirt)

Lauantaimakkaralista

Tämä lista syntyy tässä lauantaiaskareiden lomassa, ikään kuin livenä. En ajatellut sille mitään teemaa vaan kirjaan tähän viisi biisiä, jotka haluan juuri nyt viittä vaille yksi lauantai-iltäpäivällä kuulla.

Ensimmäisenä halusin kuulla viimeaikasta suosikkiani Pixies:iä ja heiltä viikonloppuun jotenkin kummasti sopivaa laulua (en varmaankaan ole ymmärtänyt sanoja oikein, mutta viisi siitä) This Monkey is going to heaven.

1. Pixies: This monkey is going to heaven (Doolittle)

Tämä seuraava on kertakaikkisen hieno versio Stevie Wonderin mestariteoksesta. Ja totuuden nimissä on mainittava, että koko levy on hienoja covereita pullollaan vaikka vaimoni mielestä koko levy on "ihan paska".

2. Patti Smith: Past time paradise (Twelve)

Great Northern löytyi kuunneltuani morning becomes eclectic  -nimistä Podcastia, jossa suhteellisen tuntemattomat bändit soittavat livenä studiossa ja jutustelevat biisien välissä Nick Harcoatin kanssa. Great Northern soittaa mukavaa vaihtoehtoista poppia, jossa on Kalifornialaista pehmeyttä.

3. Great Northern: Into the sun (trading twilight to daylight)

Tämä on varmaan muistuma eilistä YLE Teeman rakkauden kesä dokkarista, mutta tämä biisi on minun ehdoton Steppenwolf suosikki (eikä se johdu pelkästään levyn sisäkannen kuvasta...

4. Steppenwolf: For ladies only (For Ladies Only)

Kun kerran nytkähtää 60-luvulle, on vaikeata olla soittamatta lisää loistavaa musiikkia noilta ajoilta. Tämä ei ollut tietoinen valinta vaan enemmänkin sattuma, kun silmäilin levyhyllyä etsiessäni viidettä kappaletta. The Weight on hieno biisi The Bandiltä. Se on ollut tärkeä laulu aina siitä lähtien, kun ensi kertaa kuulin sen Easy Riderin soundtrackillä.

5.Bob Dylan/The Band: The weight (Before the flood)

Kylmä kärkiviisikko

Edellisen viestin pakottamana, vaikka materiaalia on tarjolla melko niukalti: top 5 aiheenaan Coldplay.

1. Konsertti Globenissa 7.11.2005.
2. Live 2003 DVD
3. A Rush of Blood to the Head (A Rush of Blood to the Head, 2002)
4. White Shadows (X&Y, 2005)
5. The Scientist (A Rush of Blood to the Head, 2002).

Kylmää peliä violetilla kukkulalla

On mukava huomata, että paikalleen jämähtäneeltä tuntuneet orkesterit yrittävät edes pienin askelin tehdä asioita toisin. Askeleet voivat olla kuinka pieniä tahansa, kuten Coldplaylla, jonka uutuussinkussa Jonny Bucklandin kitara soi yllättävän rosoisesti. Piristävää, vaikka Chris Martinin valittavaa äntä kuullaan taas alussa jalopussa pelkän pianon säestämänä.

Jos et vielä ole kuullut, niin tästä pääset "violetille kukkulalle".

Lyhyestä progevirsi kaunis

Vastavetona Tommin mainiolle Progelistalle, ajattelin pistää top 5 -listan progebiiseistä, jotka ovat alle tuon tärkeän viisiminuuttisen. Jätän myös selitykset lyhyiksi, jotta tyyli olisi eheä. Olen muistaakseni alunperin innostunut Progesta Genesiksen Harold the Barrel viekoittelemana. Ja vieläkin minusta nämä lyhyet pikku vedot mammuttiteosten väleissä ovat hauskoja vastakohtia haudanvakavalle musiikilliselle masturbaatiolle. ja kyllä: tulkitsin Proge suhteellisen väljästi, sillä tosiasiassa minun progekokoelmani on aika pieni.

1. Genesis: Harold the Barrel (Nursery crime)(2:59)

2. Pink Floyd: Pigs on the Wing (part one) (Animals) (~1:00)

3.Yes: White Car (Drama)(1:21)

4. Rick Wakeman: Catherine of Aragon (Six wives of Henry the VIII)(3:45)

5. Rush: Lakeside park (Caress of steel) (4:07) 

Progressiivinen viikonloppu

Lähden viikonlopuksi enoni luokse, mikä tarkoittaa sitä, että edessä on tuhti progeviikonloppu. 1970-luvun alun progehemmona enoni on kauan sitten tullut initioineeksi minut muun muassa sellaisiin orkestereihin kuin King Crimson, Renaissance ja Colosseum. Alivaltiosihteeri-nimisen radiohupailun yhdessä sketsissä ilmoitettiin, että seuraavana yönä samaisella radiokanavalla (joka tuolloin oli Radiomafia) on progeyö, joka alkaa klo 22 ja päättyy klo 06. Tuona aikana kuullaan kolme biisiä... Viikonloppuna on siis pitkiä biisejä luvassa. Mutta luvassa on myös puhetta, jos ei muusta niin ainakin progesta.

Pitäisiköhän aloittaa istunto hieman uudemmalla progevirityksella, CMX:n Talvikuninkaalla? Sen pituus on vain 62 minuuttia 2 sekuntia. Jää nähtäväksi – tai kuultavaksi. Nyt on kuitenkin aika heittää näkyviin tämänhetkinen progebiisien topvitonen. Biisien perään olen merkinnyt musisointien pituudet. Mukaan näyttää tällä hetkellä mahtuvan pari alamittaista ja yksi 1970-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta.

Genesiksen Trespass on soinut iPodissani viimeaikoina tiuhaan. Progeen liitetään tavallisesti biisien moniosaisuuden takia adjektiivi eeppinen ja Genesiksen varhaiseen, Peter Gabrielin aikaiseen tuotantoon eeppisyys osuu kuin nenä päähän, kuten tavataan sanoa. "White Mountain" (kuten koko Trespass-levy) on sellaista tarkasti strukturoidun virtuositeettimusisoinnin juhlaa, että hymy on herkässä ja/tai kulloisestakin tunnetilasta riippuen käsivarret kananlihalla. King Crimsonin ”Starless” kertoo sen, miksi kyseinen orkesteri on koko tuotantoa ajatellen näistä bändistä kenties tärkein. Robert Frippin kitaroinnin voittavaa tuskin on olemassa eikä biisejä turhanpäiten lopeteta, kun rullaus on vauhdissa. Camel on miedosti jazzhenkistä, niin nopeimmillan kuin hitaimmillaankin tunnelmallista progea, jonka ytimenä on Andrew Latimerin kitaroinnin ja Peter Bardensin koskettimien verraton yhteissointi. Kolmiosainen “Lady Fantasy” kertoo jo nimessään, minkälaisissa mielikuvitussfääreissä Camelin biiseissä liikutaan ja – liikututaan. Renaissance taas virittelee folkhenkisiä säveliä, joista Annie Haslamin kertakaikkisen upea ääni tuottaa paikoin jopa henkisiä kokemuksia. "Ashes Are Burningista" löytyy sanattomaksi vetävä liveversio levyltä Live at Carnegie Hall (1976). Sen on tasan kaksi kertaa niin pitkä kuin studiolevytys. Liveversio kertoo myös sen, miksi progebändien liveäänitykset ovat kiehtovia. Improvisaatioita ja uusia kuvioita keksitään jatkuvasti. Yesin biisit ovat sanoituksellista huttua Jon Andersonin idealismin ja mystisen ullakon perukoilta. Onko järkee vai ei, kysyn usein Yesin lauluja kuunnellessani. Tavallisesti ajattelen, että jonkun ne on nämäkin sanat sanottava, vaikka kuinka naiivilta tuntuisivat. Onneksi musiikki pelastaa. Andersonin maailmaa mukaillen voisin toivoittaa viikonloppua sanomalla, että musiikki pelastaa maailman.

1.Genesis: White Mountain (Trespass, 1970) 6:43
2.King Crimson: Starless (Red, 1974) 12.18
3.Camel: Lady Fantasy (Mirage, 1974) 12:59
4.Renaissance: Ashes Are Burning (Ashes Are Burning, 1974) 11:24
5.Yes: On the Silent Wings of Freedom (Tormato, 1978) 7:45

työn juhla

Koska olen niin sanotun luovan työn tekijä, olen päivän myöhässä tehdessäni Vappuun sopivaa listaa. Otan hieman erilaisen kohtauskulman aiheeseen, kuin Tommi. Olen kyllin vanha muistaakseni 70-luvun lopun poliittisesti virittyneitä vappuja, jolloin yksin perheen huveista oli seurata vappumarssia Turun torilta ja huudella eräälle perhetutulle herjoja, kun hän marssi kommunitien riveissä (Vanhempani luultavasti äänestivät Kokoomusta näihin aikoihin). Myönnän olevan varsin riistiriitainen poliittisissa kannoissani ja ehkäpä siksi minua ei haittaa vapun epäpolitisoituminen. Tosin en myöskään arvosta vappua sinä nykyisenä ryyppyputkena, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen vappu teki itsestään karikatyyrin, kun Jeesus-marssi ohitti kommunistien vapputilaisuuden Tampereen keskustorilla.

Olin ajatellut työn juhlaan liittyvää listaa, kun huomasin eilen, että Tommi oli ehtinyt jo oman listansa pykätä hienolla teemalla. Ja onnekseni huomasin, että hänen listallaan ei ollut yhtään samaa laulua, kuin omalla hahmotelmallani. Osa kappaleista on helppo arvata, miksi ne valikotuivat listalle, kuten alunperin Allen Toussaint:in säveltämä Working in the coal mine. Se on tällä listalla Devo:n esittämänä eikä Lee Dorsey:n alkuperäisenä tulkintana, koska olen siihen Devo:n versiona tutustunut. Lynyrd Skynyrd:in biisi on taas hyvää duunariasennetta pullollaan. Siinä pojat naureskelee ja piruilee omalle levy-yhtiölleen. Blackfoot:in laulu on taas silkkaa realismia tavallisen duunarin elämästä. Casey Jones on hieman toisenlainen duunari. Hän tasoittelee stressiä ja suoristelee rautatien mutkia kokkelin voimalla junaa kuljettaessaan. Ja saahan tuosta albumin nimestä huonompikin aasinsiltainsinööri jotakin aikaiseksi. Viimeisenä listalla on Pelle Muistuttamassa siitä, ettei työväen liike aina välttämättä muista entisiä jäseniään: Työttömiä.  

1. Devo: Working in the coal mine (Heavy metal soundtrack)

2. Blackfoot: Diary of a working man (Marauder)

3. Lynyrd Skynyrd: Working for the MCA (Second Helping)

4. The Grateful dead: Casey Jones (Working man´s dead)

5. Pelle Miljoona: Olen työtön (Meillä menee lujaa)