Niilo Nuori

Jos Tommin Neil Young Top 5:n jälkeen on vielä epäselvää, niin sanon sen nyt tässä: Yläviidenneksen koko henkilökunta tulee olemaan Neil:in keikalla elokuussa onnesta sekaisin. Ajattelin tässä hoitaa oman osuuteni tulevan keikan hekumoinnista ja listata top 5:n niistä biiseistä joita haluaisin kuulla livenä Jallishallissa.

Tämä on neljäs hartaushetki minulle ja noilla kolmella aikaisemmalla olen kuullut monia hienoja Niilon lauluja, mutta muutamia haluaisin kuulla uudelleen ja joitakin edes kerran elämässäni. Mitä sitä suotta enempiä selittelemään. Laitan peukut pystyyn jo nyt ja pidätän hengitystä, eiköhän homma näillä keinoin hoidu. Lista lähtee tästä:

1. Like a hurricane (American Stars and Bars, 1977)

2. Last Dance (Time fades away 1973)

3. Southern man (After the gold rush, 1970)

4. Danger bird (Zuma, 1975)

5. Cinnamon Girl  (Everybody knows this is nowhere, 1969)

Ysärit

Pöydälläni on jo viikkoja seissyt kymmenen levyn pino. Olen tarkastellut pinoa aamuisin, päivisin ja iltaisin. Vuorokauden jokaisessa valossa pinossa olevat levyt ovat minulle merkittäviä. Ne ovat 1990-lukuni, sillä ilman pinon virstanpylväitä kyseinen vuosikymmen olisi ollut kovin toisenlainen, todennäköisesti ainakin paljon tylsempi. Nyt listaamani biisien topvitonen edustaa ensi sijassa levyjä kokonaisuutena, joskin levyiltä nostetuista kipaleista jotkut nousivat niin lista- kuin muihinkin sfääreihin. Minut ne vievät sopivan hetken tullen sfääreihin edelleen.

Panu listasi taannoin kivijalkansa 1980-luvun musiikillisesta annista. Vastasin siihen omalla listallani. Nyt seuraavaa vuosikymmentä tonkiessani huomaan, että musiikillisesti sävy on kerrassaan toisenlainen: selvin kansainnvälinen muutos on siirtymä hevistä grungeen ja brittipoppiin. Niistä näyttäisi minun identiteettini saaneen keskeisiä rakennuskiviä. Koska särmikkäitä kiviä elämäni tueksi olisi 1990-luvulta tarjolla vaikka kuinka, päätin listata kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ensin olkoon kotimaisten vuoro. 1990-luku oli popyritelmien ja lopulta hevin nousun vuosikymmen. Ehkä hevin merkit näkyvät myös listassani. Pop näkyy vain etäisesti, jos sitenkään.

CMX:n merkitys on ollut jotakuinkin lyömätön, minkä näkee myös orkesteria matkivista nuorista yrittäjistä, joita riittää. Yrjänän sanoituksia on helppo mollata pseudomiksitahansa, mutta minuun niiden osuva, paikoin erittäin terävästi yhteiskunnallinen kimuranttius vetoaa. CMX:n suhteen olen myöhäisherännäinen. Siksi valinta osuu siihen, mihin osuu. Rautakantele on sillisalaattilevy, mutta varsin maukas sellainen. Se potkii edelleenkuin villivarsa keväisellä niityllä. Ja onpa Rautakanteleella mukana yksi kunnon progettelukin. ”Pirun maitoa” jäi nyt pois listalta, mutta sitä sentään kuulee vielä livenä, ainakin Talvikuningas-kiertueella.

Kauko Röyhkän Sinä olet tähti on merkittävä puhtaasti omaelämäkerrallisista syistä: kun lähdin maaliskuun lopussa 1997 yhdeksi lukukaudeksi Amsterdamiin, sain muutamalta ystävältä mukaan Röyhkän sanomaa. ”Tulkaa isin luokse” sopi erinomaisesti vapaan Damin menoon. Myös ”Nainen surupuvussa” on komea, omalaatuinen kappale, jonka lyriikat on voinut kirjoittaa vain Kauko.

Viikatteen ensimmäinen talteenotto veti maton jalkojeni alta. Vaienneesta soitosta lähtien helismaahevi on lepattanut lahkeissani. Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana vuonna 2005 halusin ohjelmistoon mukaan Viikatteen vanhan suomalaisen elokuvan kanssa flirttailevien musavideoiden katselmuksen. Sen jälkeen videot on esitetty ainakin parissa muussa festivaalissa. Komeita videoita! Ep:ltä valitsemani nimibiisi on instrumentaali. Se osoitti tuolloin minulle uskallusta ja tyylitajua, jonka saa läpi omakustaanteena. Onneksi Viikatteen meno on vain parantunut, vaikka onkin siirrytty ”toisten leipiin”. Instrumentaalejakin on riittänyt jokaiselle levylle.

Yhdistyneiden urbaanien puoskarien äkkivääryys oli aikanaan todella poikkiteloista. Homo sapiensin nimibiisi on kuin tiivis analyysi iltapäivälehtijournalismin johdattelemasta kansasta, jota kiinnostavat ”typreyyksien teot”, vaikka kiinnostus nimetäänkin yleisesti ihmiseksi kutsutun lajin ominaisuudeksi. Levyltä ehdoton suosikkini on ”Väärinkäsityksiä merellä”, jonka kuvaama viikon mittainen vesiseikkailu on kuin ”Homo sapiensin” määrittämän ihmislajin yhteiskunta pienoiskoossa. Vaikka YUP:n meininki on lieventynyt paikoin väkinäiseksi, niin Martikainen ei suostu epäonnistumaan. Sen osoittavat hänen soololevynsä.

Pohjannaulan ensimmäinen levy oli täysosuma. Taustalla – tarkemmin tuottajana – hääri A. W. Yrjänä. Hän olisi saanut ehkä tuottaa poppoon levyjä jatkossakin. Pohjannaula iski Korkeajännityksen kuvauksen mukaisesti ”kuin tuhat volttia”. Kiven ilmestymisen aikoihin näin bändin ensimmäisen kerran livenä. Down by the Laiturin keikkapaikkana heillä oli hikinen Haarikka, joka ei soittopaikkana liene mukavin. Meno keikalla oli kuitenkin raju: muistan ”lavan” edestä nyrkillä ilmaa puhkovat paidattomat isot äijät, jotka tunkivat niin lähelle lattiatasossa soittavaa bändiä, että ”lavatila” jäi todella pieneksi.

Näillä musiikkieväillä pärjää pitkään. Ainakin tykkään edelleen etsiä eväitä samoista koreista.

1. CMX: Palvonnan eleitä (Rautakantele, 1995)
2. Kauko Röyhkä: Tulkaa isin luokse (Sinä olet tähti, 1997)
3. Viikate: Vaiennut soitto (Vaiennut soitto –ep, 1998)
4. YUP: Väärinkäsityksiä merellä (Homo sapiens, 1994)
5. Pohjannaula: Virta venhoa vie (Kivi, 1998)

Niilo tulee, olen valmis

Tässä tulee aivan älytön lista. Sen sijaan listan syy ei ole älytön: Neil Young tulee elokuun alussa Suomeen. Ja joka on kerran nähnyt Niilon livenä, haluaa nähdä hänet uudestaan ja uudestaan. Minä näin – tai paremminkin koin – Niilon ensimmäisen kerran Ruisrockissa 1996. Kirjoitin tuolloin festivaalista jutun Hämeen Sanomiin. Tarkastuksen jälkeen havaitsin juttuni otsikoksi seuraavan: ”Epäreilu Neil Young”. Epäreilu hänestä tuli siksi, että Ruisrock järjestettiin tuolloin pitkästä aikaa kolmipäiväisenä ja Neil esiintyi hulluine hevosineen jo perjantaina. Jälkeen tuleville ei juuri mahdollisuuksia jätetty. Neil Young & Crazy Horsen keikka Ruisrockissa vuonna 1996 on edelleen tunteellisin konsertti, jossa olen ollut. Jormasin laulu ”Saat miehen kyyneliin” alkoi sittenkin tuntua todelta.

Puolentoista kuukauden kuluttua koen Niilon konsertissa kolmannen kerran. Vaikka Crazy Horse on Niilon bändinä lyömätön, niin kaikki kelpaa. Niilo saa tulla vaikka yksin. Panu tietää, mitä Niilo keikalla yksin merkitsee. Prkl. Hän kertonee siitä tuonnempana. Luulen, että hän ei voi jättää tilaisuutta käyttämättä. Mutta asiaan... Oikeastaan voisinkin tarjota kaksi listaa, kun kerran vauhtiin pääsin. Ensimmäisessä ovat Niilon tämän hetkiseen tunnelmaani parhaiten sopivat viisut ja toisessa topviitosessa parhaat konserttitaltioinnit. Buffalo Springfieldin ja CSNY:n jätän nyt pois laskuista. Jotenkin on rajaus tehtävä. Ollos hyvä. Ahh.

Tämäisyyden fiilarointi

1. Good to See You (Silver & Gold, 2000)
2. I’ve Been Waiting for You (Neil Young, 1968)
3. Tonight’s the Night (Tonight’s the Night, 1975)
4. Goin’ Home (Are You Passionate?, 2002)
5. Motorcycle Mama (Comes A Time, 1978)

Liveisyyden taltiointi

1. A Man Needs a Maid/Heart of Gold Suite (Massey Hall 1971)
2. Standing in the Light of Love (Live in Helsinki 2001)
3. No One Seems to Know (Live in Tokyo 1976)
4. LikeA Hurricane (Live Rust, 1979)
5. Words (Road Rock, 2000)

Elitismin top 5

Pohtiessani lämppäribändien top-5:ta keksin myös listata parhaat keikkapaikat, joissa olen ollut. Samassa tajusin, että se saattaa myös ulkopuolisesta näyttää snobbailulta, mutta ajattelin kuiten ottaa riskin ja listoittaa. Lukijan kutsun vapaasti ristiinnaulitsemaan ja heittämään ensimmäisen kiven, jos siltä tuntuu.

Hollywood bowl oli todellinen kokemus: Hieno bändi soittaa pehmeässä Kalifornian illassa, lentokoneita risteilee taivaalla matkalla jonnekin. Ympärillä kaartuu Hollywoodin rinteet muodostaen luonnollisen amfiteatterin. Royal Albert Hall on itseasissa aika kaunis sali. Tunnelma oli aika luokkatietoinen. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa muistan nähneeni ihmisiä yksityisaitioissa juomassa shampanjaa rock-konsertissa. Tästä huolimatta tunnelmaa riitti. En ole ihan varma tuosta Pariisilaisen rock-klubin nimestä, mutta se sijaitsee ihan Pigallen sydämessä. Rupinen, ränsistynyt pieni sali, jossa on aika mainio tunnelma. Kipsikeruubit tiraa yleisöä katosta ja kaljaa myydään reiässä olevasta seinästä. Tampereen ylioppilastalo on myös mukava nukkavieru keikkapaikka. Se on myös niin pieni, että tunnelma on takuuvarmasti intiimi. Viimeisenä listassa on Falkoner Salen, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta Neilin soolokeikka oli niin hieno kokemus, että se oli pakko laittaa listan hännille. Ja mainitsipa Tommi asiasta omassa Niilo-listassaan.

1. Hollywood Bowl (Tom Petty)

2. Royal Albert Hall (Eric Clapton)

3. Elysé Montmartre (Blue Öyster Cult, Black Crowes)

4. Tampereen ylioppilastalo (Kashmir, Tom Russel)

5. Falkoner Salen (Neil Young)

Support act one

Olin vaimoni kanssa viime viikonloppuna katsomassa Lenny Kravitz:ia. Keikka oli ihan muikea. Ennen Lennyä lauteille kiipesi Spiritualized-niminen orkesteri yleisöä lämmittelemään. Valitettavasti he kuullostivat meistä varsin surkeilta. Luin myöhemmin arvostelun keikasta ja olin kovin hämilläni, kun kriitikon mielestä Spiritualized oli soittanut hienosti, mutta yleisö ei kuitenkaan ollut lämmennyt esitykselle. Tunsin itseni moukaksi, mutta se onkin itseasissa sivuseikka. Kuunnellessani tätä lämppäribändiä rupesin listaamaan näkemiäni lämppäreitä vuosien varrelta. Koetan nyt muistinvaraisesti asetella ne paremmuusjärjestykseen. Koska muistini on hatara, vaati tämä seuraava temppu äärimmäistä keskittymistä, joten pyydän yleisöltä täydellistä hiljaisuutta! Kiitos.

1. Tom Petty and the Heartbreakers (Helsinki 1988)

2. The Sounds (Kööpenhamina 2002)

3. Lemonator (200?)

4. Iggy Pop (Kööpenhamina 2001)

5. Mudhoney (Helsinki 1995)

Tom Petty esiintyi Helsingissä Bob Dylanin lämmittelijänä ja oli loistava. Osaksi siksi, että olin tullut nimenomaan häntä katsomaan, mutta valitettavasti myös siksi, että Dylan oli huono (Hän tunnustaa myös itse tämän tosiseikan elämäkerrassaan). The Sounds oli minulle täysin tuntematon ennen kuin näin heidät Foo Fightersin lämppärinä. Heidän musiikkinsa ja etenkin laulajan ilmeinen yhdenoloisuus Blondien Debbie Harryn kanssa sulatti sisäisen rockpoliisini. En kuolemaksinkaan muista kenen lämmitelijä Lemonator oli tai milloin tarkalleen ottaen tämä keikka oli, mutta muistan vain, että joskus tällä vuosituhannella Helsingissä he soittivat energisen puolituntisen (lämmittelijän vakio-osa tässä maailmassa).

Iggy on aina Iggy. Mudhoney on tällä listalla ehkä vähän kyseenalainen, mutta vain siksi, että keikka ei ollut tyypillinen lämmittelijä-pääesiintyjäkonsepti vaan Jäähallissa soitti Useita "Grunge" -bändejä mm. White Zombie ja Soundgarden. Soundgarden oli kuitenkin selvä pääesiintyjä ja muut lämppäreitä, joten se siitä. Haluaisin vielä mainita ehkä katkerimman lämppärikokemukseni: Pearl Jam lämmitteli 1992 Neil Youngia. PJ oli aivan paska ja bändi kovin rakas minulle. Onneksi Niilo oli loistava. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ristiriita

Viimeisen viikon aikana olen kahdesti joutunut omituiselta tuntuviin ristiriitoihin ihmisten kanssa. Molemmilla kerroilla on tuntunut siltä, että vastapeluri ei ole halunnut ymmärtää, miksi voin olla hänen kanssaan eri mieltä. Siinä vaiheessa, kun mielessäni alkaa pyöriä ilmaus ”saatanan idiootti”, katkaisen väittelyn hetkeksi. Yritän olla sanomatta. Ehkä pitäisi mäjäyttää sanat naamariin, sillä asia on niinkin kuin kriitikkokollegani kerran totesi murskakritiikin oikeutuksesta: ”Jonkun on kerrottava niille, että ne tekevät paskaa”.

Kun pelin on viheltänyt hetkeksi poikki, on hyvä lähteä lenkille. Lenkki saa kuonat virtaamaan ja endorfiinin hyppimään niin, että sanatkin irtoavat toisin kuin ensin oli ajatellut. Myös iPodilla saattaa olla vaikutusta sanajärjestysten ja –valintojen muutoksiin... Olin juossut pari kilometriä, kun päätin, että nyt Muse ei käy ja nakkasin soimaan satunnaisesti yhden iPodini neljästä soittolistasta. Korviin tulvi ristiriitaa kuvittavaa sanoitusta, joka sai minut juoksemaan lujempaa, karkaamaan. Juoksu tuntui kyllä yllättävän hyvältä: maa vaihtui jalkojen alla, liikkeeseen tarvittavat lihakset olivat vetreät ja virkeät eivätkä traktorit ja kuorma-autotkaan ajaneet ohi kuivaa hiekkatietä pöllyttäen.

Kotiin päästyäni päätin listata ristiriitabiisien topviitosen. En kuitenkaan tehnyt sitä heti, vaan teen sen nyt, kun mieleni meri on tyyntynyt ja olen valmis ottamaan asiat asioina. Listalle päätyneet biisit liittyvät ristiriitaan monin ja kenties laveinkin tulkintatavoin. Mukana on ihmissuhdetta, yhteiskuntasuhdetta ja yhtäkkistä sisäistä ymmärrystä. Tärkeimpänä valintakriteerinä pidin kuitenkin tunnetta, jonka biisi herätti tuon myrskyisän lenkin tai pakomatkan aikana. Listasta voitte päätellä, millainen matkani oli – oikeasti.

1.Supergrass: What Went Wrong (in Your Head) (Supergrass, 1999)
2.Fish: Tongues (Yin, 1995)
3.Blur: This Is Low (Parklife, 1994)
4.Neil Diamond: What’s It Gonna Be (12 Songs)
5. Egotrippi: Tarpeeton mies (Matkustaja, 2003)