sunnuntai 31. elokuuta 2008

Tuhlaajapojan paalu

|pieni lisäys: huomasin puolihuolimattomasti kirjoittaaneeni sadannen tekstin. Sen kunniaksi kakkua.|

Tajusin eilen ostaaneeni seitsemän (7) CD:tä viikon aikana. Se ei liene lähelläkään omaa ennätystäni, mutta en viime aikoina ole levyjä ostanut samaa tahtia, kuin joskus nuorempana. Silloin tuloni olivat olemattomat verrattuna nykyiseen pikkuporvarilliseen tulotasooni ja musiikkiin kului huomattava osa tuloistani. Siksi on ehkä turha itseään soimata.
Jossakin mielessä pitää tuntea syyllisyyttä osallistumisestani kulutushysteriaan. Kulutan maailman luonnonvaroja ja lisään ekologista tennarin jälkeäni ostamalla musiikkia fyysisenä olomuotona. Pyrin siirtymään pois materiaalisesta musiikin kuuntelusta immateriaaliseen digitaaliseen omistamiseen (varastaminen vertaisverkon avulla lienee ekologisin vaihtoehto, mutta omatunto ei aina anna myöden). Pidän kuitenkin aivan liikaa levykauppojen tuottamasta ostokokemuksesta. Nautin liikaa alhaisesta omistamisen tunteesta.
Ajattelin lievittää kulutustuskaani listaamalla viisi parasta biisiä ostosteni joukosta. Ne ovat muodustuneet muutaman kuuntelukerran jäljiltä, joten voi olla, että todelliset helmet vielä odottavat tuhlaajapoikaa kuuntelemaan.

Ensin alkuun on todettava, että yhtä lukuunottamatta ostin vanhoja levyjä (ei käytettyjä). Tämän voi jo päätellä levyjen tekijöistä: The Beach Boys, Rory Gallagher, Kansas, Pelle Miljoona & N.U.S., Tom Petty and the heartbreakers, Sigur Rós ja Backyard babies. Jokin kumma nostalgia-aalto taisi iskeä. Sopii vuodenaikaan, syksy on kaihoisaa aikaa.
Ykköseksi nousi Roryn Tattoo -albumilta Tattoo'd Lady, joka on vanha suosikkini live-levytuksiltä. Nyt sattui käteeni levykaupassa tämä loistava studiolevy, josta tuli saman tien mielestäni paras herran studiolevyistä.
Toinenkin on klassikko, jota olen kauan kärttänyt. En siksi, että sitä ei olisi saatavilla, vaan siksi, että aina on ollut jokin mielenkiintoisempi levy ostettavana (olen piilopihi). The Beach Boys on aina ollut minulle vähän vaikeasti sulateltava yhtye. Jollakin tavalla on ollut vaikea vaikuttua heidän tekemisistään monista klassikoista huolimatta. Kuunneluani Pet soundsin on myönnettävä, että miljoona rock-kriitikkoa ei aina ole väärässä. Ensimmäisestä kuuntelusta jäi päälimmäiseksi bonusbiisi Hang on to your ego.
Kolmas laulu löytyy Kansasin Leftoverture levyltä. Olen teinvuosistani asti pitänyt tästä Ameriikan Tabula Rasa:sta ja aina silloin tällöin ostellut heidän levyjään. Leftoverture on myös pitkään kulunut levykaupoissa käsissäni pääsemättä lompakkoni ohi. Cheyenne Anthem on minusta kaunis (progeasteikolla) paisuttelematon laulu intiaanien kohtaloista valkoisten käsissä.
Pelle Miljoona on lapsuuteni sankareita. Siksi en voinut vastustaa, kun huomasin remasteroidun Pelle Miljoona & N.U.S. CD:n kaupan hyllyssä. Tätä on joskus kasetilta huudatettu vanhempien kauhuksi. Akateeminen Poika on hyvä valinta. Nauroin akateemisesti kunnellessanin laulun sanoja. Mitäpä muuta voi aatemaailmansa myynyt korkeakoulutettu ylempi toimihenkilö tehdä.
Viimeiseksi valitsin Pellen vastakohdan samana vuonna tehdyltä levyltä. Tom Pettyn You're gonna get it! levy osui silmiini muutamaa hetkeä Pellen levyä myöhemmin. Olen viimeaikoina innostunut uudestaan Pettyn ja poikien musiikista ja You're gonna... taitaa olla ainoa levy, joka minulta puuttui. Sieltä valitsin I need to know nimisen laulun, joka on minulle tosin entuudestaan tuttu.

1. Rory Gallagher: Tattoo'd Lady (Tattoo, 1973)
2. The Beach Boys: Hang on yo your ego (Pet Sounds, 1966, 2001 [remasteroitu CD])
3. Kansas: Cheyenne Anthem, (Leftoverture, 1976)
4. Pelle Miljoona & N.U.S.: Akateminen Poika (Pelle Miljoona & N.U.S., 1978)
5. Tom Petty and the Heartbreakers: I need to know (You're gonna get it, 1978) 

maanantai 25. elokuuta 2008

Kansi on musiikin osa

Muistaakseni olen ostanut vain yhden levyn kannen perusteella (joku Debbie Harry...). Väittäisin, että kansi pystyi vaikuttamaan ostopäätökseeni siksi, että levyn hinta oli alhainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansi ei vaikuttaisi, että kansi ei myisi. Jos katsomiseen ja katsottavana olemiseen perustuvassa kulttuurissa kansi ei vaikuttaisi, olisi kai sama, mitä kannessa seisoisi. Tai saman tien levyt voisi sellaisenaan pakata ruskeisiin paperipusseihin.

Panu (jonka kanssa en ole ihan yhtä taitava illustraattori) luonnehti levyn kantta ulkomusiikilliseksi arvoksi. Niinhän se varmasti on, vaikka väittäisin kyllä, että kansi on oleellinen osa myös itse musiikin kokemusta. En voi väittää kuuntelevani kansia, mutta niin mieluusti tarkastelen musiikkia kuunnellessani pienimpiäkin kansista löytyviä ”tietoja”, että minulle kansi on osa musiikkia.

Valitsemani viisi kansitaideteosta ovat valikoituneet nimenomaan hyllystäni löytyvistä vinyyleistä. Toki cd-levyistä löytyy hienoja kansia, mutta parametrit ovat toiset niin kansien tekijällä kuin katsojallakin. Ikäväkseni tajusin, että monet alunperin vinyyleinä julkaistuista albumeista on hyllyssäni vain cd-muodossa. Siksi poissa ovat esimerkiksi Storm Thorgersonin (esim. Pink Floyd, Muse) ja Roger Deanin (esim. Yes, Uriah Heep) ällistyttävän komeat kansiteokset. Mutta onneksi on muutakin hienoa.

Olisin ottanut listalleni Springsteenin Born to Runin, mutta en halua kerrata Panun esittelemiä kansia. Samaan esteettiseen suuntaan sen sijaan osoittaa The Doorsin Other Voices, joka on julkaistu Jim Morrisonin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Ron Raffaellin ikuistamat Densmoren, Kriegerin ja Manzarekin katseet tuntuvat haluavan sanoa, että me olemme vielä täällä. Kasvot ovat pääosassa, mitä korostaa yksinkertaisuus ja ohut fontti. Vaikka maailma ei jimittömän Doorsin onnistumiseen uskonut, tuli levystä varsin kypsä ja hieno, ulkomusiikillisista syistä täysin aliarvostettu levy.



Taidan olla yksinkertaisen ilmaisun mies, sillä seuraava valintani on Talking Headsin Fear of Music (1979). Mustanpuhuvassa kannessa on kohokuviointi, joka saattaa muistuttaa autonrenkaan kuviointia tai jonkinlaista metallipintaa. Tehokkaan kannen suunnitelijaa ei nyt tipu mistään, mutta kertokaa, jos tiedätte. Ja albumihan on täyttä rautaa… niin siis ehkä siksi kansikin muistuttaa metallia…



Mark Wilkinson on suunnitellut Marillionille kannen jos toisenkin. Usein alkuperäinen idea on lähtöisin yhtyeen ex-laulaja Fishin aivoituksista. Niin on myös loistavassa alkoholismia luotaavassa teema-albumissa Clutching at Straws (1987). Kansi on omalla tavallaan tökerö, mutta bändin (tai oikeastaan Fishin) imagoa hienosti rakentava. Marillionin Fishin aikaiset kannet ovat kaikki kuin samasta oudosta tarinasta. Tässä bändin jäsenet ja piirrokset/maalaukset sulautuvat toisiinsa - missäpä muuallakaan kuin baarissa.



Midnight Oilin Diesel and Dust (1987) pitäisi saada näkyviin myös taka- ja aukeavan sisäkannen osalta. Niin upea, levyn biisien sanomaa (aboriginaalien vaikeata elämää ja ympäristön saastumista) tukeva kokonaisuus on kyseessä. Tässä jos missä kannet ovat osa musiikkia. Mihin ihmeeseen Midnight Oil katosi? Orkesteri oli Ruisrockissa 80-luvun lopussa niin "tajuttoman kova".



King Crimsonin esikoisalbumin In the Court of the Crimson King (1969) kansi kauhistuttaa, mutta on se myös komea, sillä oikeastaan levyn musiikkikin kauhistuttaa. Barry Godberin kansi on parhaimmillaan avattuna, koska kannen kuva jatku takakanteen.



Pitäisiköhän seuraavaksi repiä esiin kaameimmat kannet? Vai kenties parhaat cd-kokoon tehdyt?

keskiviikko 20. elokuuta 2008

ulkomusiikilliset arvot


Olen aina pitänyt levyn kansista, siis vinyylilevyjen kansista. Muistan jo lapsena kunnellessani tuijotelleeni levyjen kansien hienoja kuvia. Jaksoin tuijotella Queenin News of the worldin kansia tuntikausia. Ne olivat minusta aika hienot, joskin myös hieman pelottavat (olin 9-vuotias saadessani levyn). Olen jo pitkään ajatellut tehdä top viisi listan mielestäni parhaista omistamistani kansista. Ja on huomautettava, että nyt tutkaillaan ulkomusiikillisia arvoja. Vaikka suurin osa valitsemistani kansista koteloivat varsin mainiota musaa. Yllä oleva kuva on aika hyvä resoluutioinen, jos haluaa katsoa tarkemmin albumien kansia.

Ensimmäiseksi valikoitui Peter Savillen suunnittelma kansi New orderin Blue Monday maxi sinkkuun. Se esittää lerppua (siis tuota korpun isoveljeä). Todella hieno minimalistinen oivallus. En ole laulusta itsestään koskaan oikein välitänyt ja ostin levyn lähes tyystin kansien takia.
Toisena listassa on Pink Floydin Wish you where here. Se on kuuluisan Hipgnosis suunnittelutoimiston tekemä ja ollut minusta aina erittäin hieno. Hipgnosiksen kansista suurin osa on suhteellisen mystisiä ja tämä parhaasta päästä mukana seuraavine postikortteineen päivineen.
Kolmantena on Ehdoton Klassikko. Bruce Springsteenin Born to run. Kannen valokuva (Eric Meolan) ei enää paljoa voisi hienompi olla. Tämä mustavalkoinen kansi on siitäkin hieno, että siinä on uskallettu antaa kuvattavien solahtaa reilusti etukannesta ulos. Ohuen ohut kirjasintyyppi kruunaa kokonaisuuden.
Led Zeppelinin House of the Holy on vähän vaikeampi pala. alastomia lasten kehoja katsellessa ei aina tiedä mitä ajatella. Jotakin aika salaperäistä tässä oudon värisessä kuvassa on. Ja jälleen tekijöinä Hipgnosis.
Viimeinen on ehdoton voittaja ironiasarjassa. Etukannessa Cheap Trickin kauniit pojat poseeraavat tosi rock-meinigillä moottoripyörien selässä värikuvassa (albumin nimikin on in color.) Takakanteen ovat päässeet sitten ryhmän vähemmän katu-uskottavat muusikot mustavalkokuvaan mopojen päälle. Kaiken kukkuraksi kuva on ylösalaisin. Takakannessa on myös kuluttajaystävällisesti teksit: "And in black and white." 

torstai 14. elokuuta 2008

Uskollinen työkoneeni

Olen palannut töihin. Tämän viikon olen istunut melkein puolentoista vuoden tauon jälkeen vanhan työkoneeni ääressä. En ihmettele, että olen onnellinen, vaikka työt odottavat tekijäänsä. Kaikkien mielestä en ehkä tee työtä, jolla on tarkoitus, mutta onpa sillä tarkoitus ainakin minulle. Mitä muuta voisi toivoa?

Vanha työkoneeni, uskollinen palvelijani, yllätti minut heti maanantaina: en muistanut tallentaneeni koneeseen käypää musiikkia. Koska kuitenkin olen tallennukseen joskus ryhtynyt, saan nyt nauttia siitä. Ehkä musiikilla on oma osansa työn nautittavuudessa. Tähän koneeni raksuttaa lyhykäisyydessään topvitosen muodossa sisälleen tallennetuista tiedostoista ekaan työviikkoon parhaiten sopivat biisit.

1. Mogwai: Killing All the Flies
2. And the Lefthanded: Disturbing You
3. YUP: Voi hyvä luoja mitä nyt?
4. Robert Plant: Freedom Fries
5. Luka Bloom: Before Sleep Comes

maanantai 11. elokuuta 2008

songs in one key

Kesti tovin ennen kuin kerkesin kirjoittamaan oman viiden huippuhetken listan Neil Youngin viime viikkoiselta keikalta. Keikasta jäi hyvä mieli. Tommi jo hehkutti lähes kaiken oleellisen keikasta, joten tyydyn vähäeleiseen ylöspanoon:

1. Cortez The killer
2. No hidden Path
3. Old man
4. Oh lonesome me
5. A Day in the life

Cortez on viimeaikoina ollut yksi suosikkilauluistani Zumalla. No Hidden pathin aikana vajosin johonkin koomaan ja tunsin olevani musiikin pehmeässä syleilyssä. Viimeksi olen tainnut tuntea samanlaista ruumiistairtautumista Niilon '93 keikalla Down by the riverin aikana. Old man on hauska kuulla ikääntyneen miehen suusta. Siinä on jotakin lempeää ironiaa.Oh lonesome me: jostakin syystä minua on aina puhutellut tämä After the Goldrushilta löytyvä laulu. Nyt se tuntui entistä riemastuttavammanlta itsesäälissä kieriskelyltä. Beatlesin A Day in the life on ollut aina yksi Beatles suosikeistani ja tämä oli kyllä kertakaikkisen hieno tulkinta. Nyt täytyy toivoa, että voisi nähdä Niilon vielä kerran...

perjantai 8. elokuuta 2008

Niilo on.

Neil Youngin konsertti oli taas kerran kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään. 62-vuotias pappa näytti, että rokkarina hän on kaikkea muuta kuin pappa. Nykyiset pomppuhevarit ja muut räksyttäjät ovat pihinää Niilon jalkojen juuressa. Niilosta välittyy hämmästyttävä aitous, keikaroimattomuus, verevä primitiivisyys ja bändistä lämmin yhteisöllisyys, jolle ei kenties vedä vertoja mikään. Ei ihme, että Pearl Jamin kaltainen orkesteri samastuu tähän herraan. Nyt listaan konsertin viisi huippuhetkeä, vaikka konsertti oli sinänsä huippuhetki. Niilolle esittämistäni toiveista keikalla kuultiin kolme, mutta hällä väliä.

1. Cortez the Killer. Upea versio upeasta historiaa tulkitsevasta biisistä. Neilin hallissa kaikuvaa kitaraa voisin kuunnella joka päivä.
2. Unknown Legend ja Helpless. Ben Keithin slidekitara ulvoi näissä peräkkäin soitetuissa biiseissä kuin seireenien lailla uliseva preeriatuuli. Tuskin parempaa slidetaitajaa maailmassa onkaan. Ja Unknown Legend on kaunis kaunis biisi. Voin nähdä biisin elokuvana: "On a desert highway she rides a Harley Davidson".
3. Love and Only Love. Keikan avausbiisi veti heti kyyneleen silmäkulmaan. Kertakaikkiaan.
4. No Hidden Path. Lähes uskonnollisiin sfääreihin kurkottava parikymmenminuuttinen kitararevittely, jossa ajantaju katosi. Uskomaton osoitus Neil Youngin bändin kyvystä soittaa hallittua, nautittavaa kaaosta.
5. Mother Earth. Polkuharmonilla (ainoa polkuharmonibiisi tällä keikalla) ja huuliharpulla hempeilty tunnustus luonnolle. Tunnelman olisi voinut leikata saksilla, mutta miksi olisin sen tehnyt?

Paljon jäi ulkopuolelle, mutta minkäs teet. Niin, kuultiin keikalla yksi uusikin biisi, sellainen, jota kukaan ei liene koskaan aiemmin kuullut julkisesti. "Singing a song won't Change the World" oli ihan ok biisi, vaikka sen soittaminen kaipaa lisää harjoittelua. Oli kuitenkin mukava kuulla jotakin uutta - ja ensimmäisenä.

torstai 7. elokuuta 2008

needle and the damage done


Tänään on juhlapäivä. Ilalla yksi ehdottomista suosikeistani tulee keikalle. Ja nyt jo tavaksi tullut toivebiisien ruinaaminen on suoritettava. Vaikka Niilon kohdalla se on aika turhaa. Ensinnäkin minä olen luultavasti tyytyväinen vaikka soittaisi minkälaisen setin tahansa. Toisekseen Neil Young ei ole ihan samanhenkinen esiintyjä, kuin esimerkiksi Bruce Springsteen. On aika vaikea kuvitella Niiloa keräilemässä toivelaulukylttejä yleisömerestä. Viimeksi näkemälläni keikalla hän tosin taisi toteuttaa yhden yleisön pyynnöistä. Olin katsomassa hänen soolokiertueen konserttia Kööpenhaminassa 2003 ja siellä aloittaessaan juuri seuraavaa biisiä, huusi joku tanskalainen noin viidennen kerran: "Needle and the damage done!" Neil murhati jotakin hyväksynnän kuuloista ja keskeytti juuri aloittamansa biisin ja soitti toiveen. Samalla keikalla, joku toinen ölisijä huuteli pitkin keikkaa Rock'n'roll -huutoja ja jossain vaiheessa Niilo vastasi huutoon toteamalla: "who do you think I am?". Tänään en odota yhtä vilkasta keskustelua yleisön ja artistin välillä.

Top vitosen tekeminen Neil Youngin biiseistä on minulle lähes mahdoton tehtävä. Albumeista saattaisin saada top 5 aikaseksi, mutta valita nyt vain viisi biisiä! Aion kuitenkin ryhtyä tähän liki epäinhimillisä ponnistuksia vaativaan tehtävään tieän hyvin, miten vähän on mahdollisuuksia vaikuttaa illan settilistaan.
Päätin kunnioittaa Niilon rumia levynkansia (etenkin Zumaa, jonka kannet ovat aivan kamalat, mutta musiikki loistavaa) ja kirjoitin top 5 käsin.

tiistai 5. elokuuta 2008

Niilo Nuori

Neil Young konsertoi torstaina Helsingissä. Minulla olisi esittää hänen keikkasettiinsä useita toiveita. Topvitoseksi muotoiltuna toivelistani on kovin lyhyt, lähes mahdoton tehtävä. Jos taas esittäisin kaikki toiveeni, niin konsertista tulisi pitkäpitkäpitkä.

Päädyin ratkaisuun, joka kertoo top 5 -muodossa sekä rokkitoiveet että rauhallisemmat rypistelyt. Ratkaisulleni haen tukea siitä, että Niilolla mukava tapa ripotella ankarien kitarointien lomaan myös leppeitä viisuja. Ennen listoja sanottakoon vielä, että minun puolestani Niilo saa vaimoineen ja kavereineen (Ben Keith!) soittaa ihan mitä vain.


Rokkiosasto


1. Like a Hurricane (American Stars 'n Bars, 1977)
2. Love and Only Love (Ragged Glory, 1990)
3. Cortez the Killer (Zuma, 1975)
4. Southern Man (After the Gold Rush, 1970)
5. Old Man (Harvest, 1972)

Slowarimpi osasto

1. I am a Child (Decade, 1977; aiemmin Buffalo Springfield: Last Time Around, 1968)
2. Man Needs a Maid (Harvest, 1972)
3. Journey Through the Past (Time Fades Away, 1973)
4. After the Gold Rush (After the Gold Rush, 1970)
5. Four Strong Winds (Comes a Time, 1978)


Niin, tuota, Revolution Blues olisi kyllä myös hieno kuulla livenä - vaikkakaan siihen tuskin on mahdollisuutta... ja loppuun video Live 8 -hässäkästä. Neil ja vaimonsa esittävät listojeni lauluista yhden.