Matkalaulu

Tommin tieaiheinen lista muistutti mieleen muutaman oman kotoisen suosikin, jotka pyörivät lähtemisen tiimoilla. En selittele kauhean paljoa. Tyydyn toteamaan ettei näissä kaikissa olla välttämättä lähdössä tien päälle. Pellen sanoin: "Sanon pomoille hyvää yötä ja alan vaihtaa maisemaa." 

1. Pelle Miljoona: Lähdetään kiitämään (Meillä menee lujaa, 1980)

2. Neljä Ruusua: Sun täytyy mennä (Haloo, 1992)

3. Egotrippi: Suruisa (Maailmanloppua odotellessa, 2008)

4. Ultrabra: Helsinki-Vantaa (Kalifornia, 1999)

5. PMMP: Matkalaulu (Kovemmat kädet, 2005)

Me olemme myöhäiset

Koska Joonas Berghällin ohjaamat Viikatteen musiikkivideot ovat kertakaikkisen hienoja, panen tänne näkyviin myös "Me olemme myöhäiset" -videon. Olkaapa hyvä. Kannattaa katsoa.

Levoton leimu osanani täällä on

Taas hyppään istuimelle, polkaisen pedaalin lattiaan ja pusken tielle. Kun lähtö on lähellä, alkavat biisit kaikua tyhjässä pääkopassa. Kotimaisten road-elokuvien intensiivinen katsominen pakottaa minut kirjaamaan tänne suomalaisia biisejä, joissa matkaan lähtemisen pakko, jonkinlainen kulkuriperintö, määrittää koko elämää. Tärkeintä on lähteminen, tärkeintä on liike, joka on päämäärä. Liikkeen suomaa riippumattomuuden tunnetta käsitellään näissä biiseissä kovin erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista. Kaikkia niitä kuitenkin yhdistää liikkeen korvaamattomuus, tyhjän tilan avautuminen silmien eteen – ja vasta toiseksi jonkin liikkeen takaisen päämäärän saavuttaminen. Sellaista on matkanteko, käveleminen, juokseminen, pyöräileminen, mopoileminen, skootteroiminen, motskaroiminen, autoileminen, traktorointi, junitse eteneminen jne. Sellaista on filosofia.

1. Viikate: Leimu (Surut pois ja kukka rintaan, 2003)
2. Tehosekoitin: Pakko päästä pois (Pakko päästä pois –ep)
3. Kauko Röyhkä: Etsijät (Etsijät, 2002)
4. J. Karjalainen ja mustat lasit: Mä meen (Varaani, 1986)
5. Pohjannaula: Matkalaulu (Kivi, 1998)

Epäilikön vaalilista

Seuraava on kirjoitettava yhdessä pötkössä kuin tuubasta puhallettu sävel, jonka sisältö on yhtä kuin sen muoto. Vaalimusiikkia siis tarjoan minäkin ja myönnän olevani samanlaista ”vaalikarjaa” kuin edellisen listan laatija. Sen sijaan vaikka olenkin useahkosti epäilikkö ja kyynikko, olen varsin mieltynyt vaikuttamaan pyrkiviin biiseihin. Toisaalta harvoin biisi pystyy vaikuttamaan. Tärkeätä ei mielestäni olekaan mikään ruiskuvaikutus, sillä en usko, että kukaan yhtään ajatteluun kykenevä lähtee suinpäin tekemään mitään, mitä lauluissa ”käsketään” tai ”kehotetaan”. Tärkeätä sen sijaan on biisien ajattelua stimuloiva vaikutus, silla ilman ajattelua ei kukaan tee mitään, jos ei lasketa tahdottomia kouristuksia ja hikoiluja vaikkapa elokuvateatterin pimeydessä. Siis olen epäilikkö mutta en luovuttanut. Siksi päätin lähteä tähän arvontaan listauksella, joka vastaa eilistä tunnelmaa kävellessäni sateessa vailla sateenvarjon kiertämää piirtämään paperiin numeron, joka viittaa henkilöön josta en tiedä yhtään mitään. Olen muuttanut tälle paikkakunnalle heinäkuussa, joten miten voisin tietää näistä itsensä kauppiaista mitään todellista. Tiedän vain sen, että jokainen hymyilee vääristyneesti ja lupaa olla kiltti – ainakin näin joulun lähestyessä. Epäilikkö epäilee seuraavaksi listan vailla selityksiä mutta (yhteydestään irrotettujen?) sanoituskatkelmien kera.

1. Fish: What Colour Is God? (Sunsets On Empire, 1997)
”No matter what I say or do, it never looks like making any difference.
Don’t keep on looking down at me as if I don’t exist as if I’m not there.”

2. Bad Religion: At the Mercy of Imbeciles (No Substance, 1998)
”Now I didn’t make up the rules
but clearly we are lead by the fools.
It is wise to know their ways
so you know how not to behave.”

3. John Cougar Mellencamp: Authority Song (Uh-Huh, 1983)
”I fight authority. Authority always wins.”

4. CMX: Kiusaajien kiusaaja (Palvelemaan konetta –singlen bonusraita; myös Cloaca Maxima II, 2004)
”Jos vain möisit mielesi
sovitusta hinnasta
et koskaan enää kysymyksin
epäilisi kaikkea.
Sinun olis valtakunta
voima kunnia.”

5. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
”I am the path that leads down
I am a dark and bloody hall
I’m the reaper, executioner
Hangman, judge and the law.”

Vaalikarja-blues

Kävin tänään sateesta huolimatta hoitamassa vaalikarjan velvollisuuteni: äänestin. Ehdokasta etsiessäni mietin poliittisia vaikuttimiani. Olen aika normaali keskinkertainen poliitinen olio. Minulla on mielipiteitä ja näkemyksiä yhteiskunnasta vallankäytöstä, mutten ikinä voisi kuvitella osallistuvani poliittiiseen päätöksentekoon. Tyydyn äänestämään vaaleissa. Viime vuosina olen tosin alkanut radikalisoitua. En usko, että äänestämällä vaikutan yhtään mihinkään. Paitsi siihen, että pidän osaltani kulissia yllä.

Rock on luultavasti vaikuttanut poliittiseen näkemykseeni enemmän kuin ehkä on viisasta myöntää. Kasvoin punkkia kuunneellen ja se on jättänyt ajatteluuni jäljet. The Clash on ollut yksi suurista suosikeista, jo ennenkuin osasin englantia tarpeeksi, jotta olisin ymmärtänyt sanoitusten sanomaa. Kun sitten ymmärsin mitä laulettiin, on se nostanut arvostustani lisää. Kotimaisista punkkareista on pakko arvostaa Pelleä, vaikka aivan vakavasti ei aina voi tuohon ikipunkkariin suhtautua. Pellen Olen työtön on karu, yksinkertainen ja iskevä taistelulaulu. Ja harvoin missään laulussa kirosana tulee näin ponnekkaasti.

Punkin lisäksi on toinen tärkeä poliittisen ajattelun pohja 60-luvun musiikki. Moni on varmaan sitä mieltä ettei John Lennonin musiikki ole kovinkaan poliittista, mutta minulle Imagine on aina ollut sitä. Minulle se on hieno utopian kuvaus, johon haluan pyrkiä.

Midnight Oil on varmaankin avoimesti poliittisimipia bändejä, joista olen pitänyt. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten taideopiskelijataustastani huolimatta ole koskaan erityisti pitänyt musiikista, jonka perimmäinen tarkoitus on vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin (vertaa 70-luvun taistolaismusa). Olen sellaiseen liian kyyninen. Midnight Oil on poikkeus. Ehkä se johtuu biisien hienoudesta tai siitä, että ekologisuus on sanoman ytimessä. En ole ihan varma mikä on Mountains of Burman alkuperäinen sanoma, mutta olen tulkinnut sen Burman juntan arvosteluksi ja siksi se on edelleen ajakohtainen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Peter Gabrielin Steven Bikolle omistama laulu on komea kunnianosoitus ihmiselle, joka on joutunut kuolemaan ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta kamppaillessaan.

Neil Young on ehkä listani poliittisesti häilyvin muusikko. Neil on tehnyt kannattanut Reagania, vastustanut Bushia ja Irakin sotaa, arvostellut Yhdysvaltojen etelän rotusyrjintää. Takkia on käännetty siis aika tiuhaan. Siitä huolimatta Southern man on edelleen hieno poliittinen laulu. Pidän myös Lynyrd Skynyrdin vastineesta tälle laululle (Sweet Home Alabama). Taidan olla poliittisesti yhtä häilyvä kuin Young.

Laitetaampa viisi kandidaattia kannatuksen mukaiseen järjestykseen:

1. John Lennon: Imagine (Imagine, 1971)

2.Pelle Miljoona & N.U.S: Olen työtön (Pelle Miljoona & N.U.S. , 1978)

3.Midnight Oil: Mountains of Burma (Blue Sky Mining, 1990)

4. Neil Young: Southern Man (After the Gold Rush, 1970)

5. Peter Gabriel: Biko (Peter Gabriel 3, 1980)

Musiikki vie matkaa eteenpäin

Kun köröttelen työhuoneeseeni Salosta Turkuun, joko autolla tai junalla, en voisi kuvitella matkantekoa ilman musiikkia. Matka ja musiikki kuuluvat rytmisesti yhteen kuin rumpu ja kapula, kitara ja kieli, huilu ja huulet – jos sallitte köpelöt vertaukset.

Turusta Saloon matkani kestää joko 40 minuuttia tai 45 minuuttia. Junamatka kestää kokonaisuudessaan hieman kauemmin, koska ensin on poljettava pyörällä kotoa asemalle. Onneksi tuonakin aikana voi kuunnella musiikkia, jotta pyöräily luonnistaisi sateessakin ilman kiroilua. Kuluupa aikaa 40 tai 45 minuuttia, kuunteluun tiensä löytävien levyjen haitari on suuri, sillä useimmat levyt ovat juuri sopivan mittaisia minun työmatkaani. Progelevyistä täytyy tyytyä vain pariin biisiin… Seuraavaksi tarjoilen viimeisen kuukauden tehosoitossa olleet levyt ja niiltä ällistyttävästi mieltäni muokanneet ja matkaani auttaneet biisit.

Eelsin (eli Mark Oliver Everett) Blinking Lights on likimain parasta, mitä on tullut kuunneltua pitkään aikaan. Hänen arkisiin sanoituksiinsa uppoan ja samastun vaivatta. Biisit ovat monipuolisia ja paikoin jopa yksitotisia – mutta yksitotisiakin niin, että voi vain hämmästellä. Pearl Jam –kitaristi Stone Gossardin soololevyn olin jo unohtanut, mutta onneksi se päätyi autosoittoon. Unhand Me –biisin parisuhdekuvaus on miehistä sisintä koskettava, vaikka ei laulun kertojan kanssa samassa tilanteessa olisikaan. The Allman Brothersin Filmore East –keikka on klassikko. Jos haluaa juurevaa eteläkitarointia, niin tämä on ykköslevy. Monipuoliset, ilmeikkäästi tempoa vaihtelevat moniosaiset instrumentaalit, kuten Elisabeth Reed, ovat parasta ”kaikkimiesveljesten” antia musiikkimaailmalle, joka olisi tätä ilman jotain aivan muuta. Cat Stevens (tai Yusuf Islam) on niin herkkien biisien mies, että viiltää, niin kuin moni sanoisi. Hard Headed Woman on hieno kuvaus parisuhteesta miehen toiveen, unelman ja ”valinnan” näkökulmasta. Ja sitten vielä Nils… Heavy Hats kertoo sen, miksi Nils on yksi maailman kovimmista elossa olevista kitaristeista. Biisissä on kyllä omituinen AC/DC-vaikutelma…

1. Eels: Things The Grandchildren Should Know (Blinking Lights and Other Revelations, 2005)
2. Stone Gossard: Unhand Me (Bayleaf, 2001)
3. The Allman Brothers Band: In Memory of Elisabeth Reed (Live at Filmore East, 1971)
4. Cat Stevens: Hard Headed Woman (Tea for The Tillerman, 1970)
5. Nils Lofgren: Heavy Hats (Damaged Goods, 1995)

Hellacopters ja lopettamisen sietämätön keveys

Edellisiltana olin katsomassa Hellacoptersia, tuota ruotsalaista Abbavasta-ainetta. Hellacopters on päättänyt lopettaa. Toivon, että kundeilla on enemmän tyylitajua, kuin CMX:llä (jonka jäähyväiskeikkaa olin myös takavuosina todistamassa) ja malttavat pysyä poissa. Sen verran hieno rypistys räkärokkia toissailtainen oli, että toivoisin sen jäävän päällimäiseksi muistoksi bändistä. Tack och adjö!

Sen enempiä selittelemättä Top 5 Hellacoptersin biiseistä:

1. Rainy days revisited (By the grace of god, 2002)

2. (Gotta get some action) NOW! (Supershitty to the max , 1995)

3. No song unheard (High visibility, 2000)

4. Everything's on T.V. (Rock&Roll is Dead, 2005)

5. Go easy Now (By the grace of god, 2002)

LA LA Land

Suhteeni Los Angelesiin on kaksijakoinen. On vaikeata määritellä sitä vain suurkaupungiksi, sillä se ei oikastaan ole sellainen (ainakaan eurooppalaisessa mielessä). Minusta se on oikeastaa valtaisa lähiö ja siksi on kaikessa huonossa verrattavissa Espooseen. Mutta toisaalta siinä on paljon kiehtovia puolia. Ilmasto on lähes jatkuvasti T-paitayhteensopiva, kalifornialainen elämä on varsin helppoa ( Ja olen tietoinen, että Santa Monicalla on maine kodittomien kotina) noin päällisin puolin arvioituna. Karrikoiden voisi sanoa, että se on yhteiskunta, jossa kaikki on järjestetty lyhyen matkan päähän parkkiruudusta. Ja kuten olen jo aikaisemmin todennut, isoilla moottoriteillä ajellessa, kattoikkuna auki, kuullostaa rockmusiikki erityisen hyvältä. Toisaalta amerikkalaisten äänekäs "Hi, how you're doing" ääntely joka käänteessä saa kenet tahansa tuppisuun kärähtämään. Metsissä kasvaneelle viikon oleilu kalifornialaisessa ihmisvilinässä on aika kova koettelemus. Onneksi joka puolella on autiomaa johon paeta. 

Yritän tällä top 5:lla kuvittaa tuntemuksiani ja samalla vastata Tommin listaan.

The Red Hot Chili Peppers:illä on useampia kotikaupunkiinsa liittyvä lauluja (Out in L.A. , Magic Johnsson). Mutta mielestäni Californication kuvaa globalisaatiota ja sen omituisuuksia kertakaikkisen hienosti. Sen on myös mielestäni tarkka kuva siitä jokseenkin mielipuolisen maanisesta hedonismistä mikä tulee vastaan Los Angelesissä. Ja onhan tuo nimen sanaleikkikin hauska.

Malibu on varsin legendaarinen alue LA:ssa. 70-luvun alussa siellä kuuleman mukaan pyöri rock-tähtiä pilvin (heh) pimein. Courtney Loven räkäinen laulu on hyvä kontrasti nykyiselle siistille, rikkaiden nukkumalähiön rauhalle. 

Waitsin hämärä puhelaulu Frank's wild years on vaikeampi selitettävä. Tarina tapahtuu alueella, jota kutsutaan Valleyksi. Se kuvaa, jotekin sattuvasti amerikkalaisen keskiluokan elämän harmautta, mikä on tietysti jotenkin paradoksaalista paikassa, jossa paistaa aina aurinko. Tämä laulu on minulle yhtäkuin Valley. Lisäksi tunnen erään Frankin, josta on minulle tullut laulun päähenkilö.

Brian Setzerin hieno Hollywood nocturne on kaunis laulu. Se siitä. Hollywood ei tosin mielestäni ainakaan nykyään ansaitse oodeja. No, menkööt.

A:n laulu summaa minun sekavan fiiliksen tuosta omituisesta kaupungista. Ja lauletaanhan siinä myös Tyynestä merestä, joka on Los Angelesin parhaita asioita lentokentän lisäksi.

Jeremy spoke in class today...

Nyt on vihdoin aika ladata tauluun minun kontribuutioni aiheeseen nimeltä Kauhajoki. Naulaan esiin viisi pyssykielteistä biisiä, jotka viittaavat joko suoraan ammuskelutilanteeseen tai yhteiskunnan kehityskulkuihin, jotka voivat laukaista joidenkin pääkopassa järjettömiä ajatuksia.

Itse olen ampunut sotaväessä (onpas oireellinen sana!) pyssyllä, jota kivääriksi kutsuivat. Liipaisinta painettuani tajusin melko nopeasti, kuinka älytöntä kapistusta pojat kansan urhokkaan pantiin käyttämään. Vaikka tällä ei liene juurikaan (ainakaan suoranaista) tekemistä kouluammuskelujen kanssa, tilanteet vievät minun mielessäni samaan pisteeseen, samaan ajatukseen: mihin kummaan me tarvitsemme minkäänlaisia pyssyjä? Vern Partlow’n vuonna 1945 kirjoittaman hienon sodanvastaisen laulun Old Man Atom sanoin: ”peace in the world or world in pieces”.

1. Pearl Jam: Jeremy (Ten, 1991)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: O Children (The Lyre of Orpheus, 2004)
3. Bruce Springsteen: Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. System of A Down: Boom! (Steal This Album!, 2002)
5. Eels: Susan’s House (Beautiful Freak, 1997)

Puhuttelevan Jeremy-videon näet tästä.