On aika listata vuoden parhaat levyt. Koska mukaan mahtuu vain viisi levyä, ulkopuolelle jää kaikenlaista kiinnostavaa. Ja koska minulta on tietenkin jäänyt kuulematta yhtä ja toista, listalla ovat vain vuoden 2008 aikana ilmestyneet minua eniten ilahduttaneet teokset. Lista lienisi kovin erilainen, jos se koostuisi vuoden ”merkittävimmistä” levyistä tai milloin tahansa julkaistuista kokonaisuuksista, jotka vain ovat kuluneen vuoden aikana minua sattuneet miellyttämään eniten. Jotta lista pysyisi biisikannassa, kirjaan listaan myös jokaista levyä osuvimmin tai kiehtovimmin kuvaavan biisin. Sitten en sano muuta kuin hyvää seuraavaa vuotta.
1. Tom Morello The Nightwatchman: The Fabled City – “Rise to Power” 2. Von Hertzen Brothers: Love Remains the Same – “Spanish 411” 3. Neil Young: Sugar Mountain, Live at Canterbury House 1968 – “Last Trip to Tulsa” 4. Jacob Dylan: Seeing Things – “Valley of the Low Sun” 5. Neil Diamond: Home Before Dark – “Pretty Amazing Grace”
Lopuksi vielä ajankohtaan sopiva video: U2, New Year’s Day (live 2005)
Phil Spectorin vuonna 1963 niputtama joululevy Christmas Gift for You from Phil Spector on kaameaa kuraa. Se on totaaliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tuottajalla on päässään absoluuttinen idea, jonka toteuttamiseen hän pakottaa palkollisensa osallistumaan. Spectorin päässä ovat pyörineet dollarit samoin kuin valkoinen pulveri hänen esittämänsä henkilön nenässä kuusi vuotta joululevyn jälkeen tehdyssä Easy Riderissa (Hopper, 1969). Luulisi Spectorin joululevyäkin tehdessään olleen pöllyssä, mutta tuskinpa vielä tuolloin. Kai hän on ollut tosissaan liikkeellä – tai sitten vain seikkailumielellä niin, että on kiva katsoa, mihin riittävät muun muassa sellaisen nimihirvityksen rahkeet kuin Bob B. Soxx And the Blue Jeans. (Tuon ajan musisoijien nimet olivat omalla tavallaan yhtä omituisia kuin tämän päivän meikäläiset raskaan sävelen lurittajat, kuten Apulanta, Kotiteollisuus, Viikate, Teräsbetoni, Turmion Kätilöt, Ruoska… joitain mainitakseni.)
Miksi ihmeessä joululaulut antavat kaikille oikeuden rykiä levylle tuota ja tätä ja ehkä sitäkin? Spectorin tekeleen kaltaisia pyssy ohimolla hymisteltyjä rallatuksia on niin paljon, että on pakko esittää viisi joulubiisiä, jotka kelpaavat. Olen tarjonnut joululaululistan toisaalla pari vuotta aiemminkin eikä muutos siihen verrattuna ole mittava. Muutosta ei voi tapahtua, koska suuri osa joululauluiksi tarkoitetuista on huumorimusiikkia, jonka tekeminen onnistuu harvalta. Miksi juuri joulu ehdottaa, että nytpä polkaisemmekin hupihupihäpihäpihittejä? Koska kansa ostaa kaikkea, niin suostuisiko se myös kuuntelemaan kaikkea? Kyllä näinäkin aikoina lauluihin voisi sisältöä sulloa. Pelkkä tiptap ei riitä.
Kauko Röyhkä on ehdoton ykkönen. ”Hospodar jouluna” puhaltaa esiin sen joulun hengen, joka jää useimmilta saavuttamatta. Sanoitukset johtavat joka joulu takuuvarmasti siihen, että radiosta tätä biisiä on turha odottaa kuulevansa. Jotakuinkin samaan luokkaan asettuu Jethro Tullin kriittinen mutta lämmin muistutus joulubilettäjille siitä, että ”christmas spirit is not what you drink”. Poguesin klassikko taas on tunnelmallinen muistutus (tosiaan, tämäkin on tulkittavissa muistutukseksi, mikä muistutus sitten onkaan) siitä, että saattaa päivä paistaa risukasaankin, ainakin sitten, kun kaikki unelmat toteutuvat. Poguesin laulusta on kuultavissa hieno ja hauska liveversio Christy Mooren levyllä Live at the Point (1994), joka on – sivumennen sanoen – yksi hienoimmista trubaduuriliveistä, joita olen kuullut.
YUP taas luotaa joulua kääntämällä katseen ulkoa sisälle, kun kodistaan häädetty perhe katselee entiseen asuntoonsa muuttavia ihmisiä. Poguesin sävyä muistuttaen YUP:nkin viisussa ”tämä päivä oli huono päivä mutta huominen on parempi". Viikate vetelee tutussa joulukuvastossa, mutta kammottavin kuvin, jonka varmasti arvaa jo biisin nimestä. Viikatteessa kiehtoo kumarrus perinteelle (ei joululle vaan yleisemmin), mikä kuuluu paitsi rautalankasoinnissa, niin eritoten vanhan kansan suuhun istuvissa lyriikoissa. Viikate on aikamme omintakeisimpia bändejä, joka saa minun puolestani toistaa itseään ja olla uusiutumatta, sillä Viikate kertoo siitä, mitä me oletusten mukaan olemme tai ainakin sen, mitä me olemme olleet. Joku märkäkorva saattaa Viikatetta kuunnellen jopa oppia jotain mikrohistoriastamme ja kielemme vivahteista, mikä ei ole vähän.
1. Kauko Röyhkä: Hospodar jouluna (Kaunis eläin, 1994)
2. Jethro Tull: Christmas Song (This Was, 2001, cd-bonus; alkup. albumi 1968)
3. Pogues: Fairytale of New York (If I Should Fall from Grace with God, 1987)
4. YUP: Tämä päivä oli huono päivä (Outo elämä, 1998)
5. Viikate: Viattomien lasten päivä (Vuoden synkin juhla, 2001)
Video: Vanhat tutut jouluvalot. Kuvan laatu on heikko, mutta valot ovat hämmästyttävät.
Varjossa:
Bruce Springsteen & the E Street Band: Santa Claus Is Coming to Town. Olihan hauska kuulla tämä keikalla heinäkuussa.
Frank Sinatra: Have Yourself a Merry Little Christmas Hanoi Rocks: Dead by X-Mas The Brian Setzer Orchestra: Boogie Woogie Santa Claus Ryuichi Sakamoto: Merry Christmas Mr. Lawrence.
Tässä on tyhjä tunnustus, joka ei siis ole mikään tunnustus. Kuuntelen Rust Radiota lauantai-iltana puolisentuntia ennen puolta yötä. Vaimo ja poika ovat untenmailla. Siemailen tummahkoa jouluolueksi nimettyä maustettua vettä ja tunnelma on omituinen: eilinen Philadelphian konsertti pauhaa ja Niilo on tässä. Tuskin olisin missään mieluummin. Niilo on kuningas.
Suomi on hassu pieni maa. Siellä asuu hassu pikku kansa. Meillä on hassuja sanontoja, outoja tapoja, uunoja politiikkoja, hikisiä urheilijoita ja kummallinen kansallinen itsetunto. Joka vuosi kansa kerma hikoilee pienessä kivitalossa pienen pääkaupungin keskustassa ja vakuuttaa miten tärkeää itsenäisyys on. Loput kansasta tuijottaa sitä etäältä. Tämä top 5 on omistettu tällä kummajaisjoukolle.
1. Eppu Normaali:Suomi ilmiö (Akun tehdas, 1980)
2. Kolmas Nainen:Oi Suomen nuoria! (Ura, 1998)
3. Don Huonot:Verta, Pornoa ja Propagandaa (Verta, Pornoa ja Propagandaa, 1994)
4. Kollaa Kestää:Musti, Sotakoira (1978)
5. Ultrabra: Suosi ulkomaista (Kroketti, 1997)
Kiitos ja hyvää yötä. Menen nyt suon yli niin että heilahtaa!
Kaikki on hyvin pinta kiiltää ja juoksuaskelissa on voimaa
kimmoisuus ja vauhti
estävät ajattelemasta jalkojen painoa
maa on voimaa kantokykyä
ei siinä ole mitään moniselitteistä, olen vain jotenkin palaamassa kotiin.
1. YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
2. Kauko Röyhkä & Narttu: Maa on voimaa (Maa on voimaa, 1985)
3. Absoluuttinen nollapiste: Kotiinpaluu, jotenkin (Suljettu, 1999)
4. Viikate: Reino Helismaa (Kevyesti keskellä päivää -ep, 2002)
5. Wigwam: Losing Hold/Finlandia [live] (Fairyport, 1971)
Viikko on vierähtänyt Panun psykedeliaperjantaista. Nyt on aika esittää oma vastine. Sitä ennen totean, että psykedeelinen musiikki on minulle kaksijakoista sikäli, että se voi olla joko kukkaiskansan ihanaa fiilistä erilaisissa pääsemättömissä sfääreissä liruttelevaa poppia, jossa sanoitukset ovat diibadaabaa, tai sitten se voi olla jotakin uhkaa ja pelon tunnelmaa lietsovaa instrumentaalitykitystä, toisin sanoen kuin huono trippi. Jälkimmäinen kiehtoo minua huomattavasti enemmän (siis biisin, ei tripin tasolla).
Yksi pelottava biisi, joka on päässyt listallani ykköseksi, on King Crimsonin komean kakkosalbumin In the Wake of Poseidon (1970) kolmiosainen instrumentaali ”The Devil’s Triangle”. Sitä en mielelläni kuuntele yksin pimeässä, sillä jotakin kummallista fasismiin viittaavaa siinä on, vaikka tiedänkin, että ajatuksessa on ristiriita. KC:lta olisin voinut valita monta muutakin biisiä tai jopa kokonaisia levyjä. Se oli Pink Foydin ohella kokonaisuuksia ajatellen 1970-luvun vaihteen keskeinen ”sfääriorkesteri”, sillä se teki vuosien 1969 ja 1973 välisenä aikana neljä albumia, joita kelpaa tarkastella psykedelia-asteikolla. Monelle varmaankin ykkösalbumin ”21st Century Schitzoid Man” olisi tunnetuimpana, eräänlaisena psykedelia-anthemina ykkösvalinta KC-biisiksi, mutta nyt kävi näin.
Taiderokkiako psykedeelinen musiikki on? Ehkä ainakin sitten, jos taide määrittyy ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden kautta. Eikös taide ole juuri jotakin, johon kuvitellaan pintaa syvempi sanoma – sellainen, johon vain harvoilla on pääsy? Ja höpöhöpö. Vaikka psykedeeliseksi musiikiksi on totuttu nimittämään 1960-luvulta lähtien biisejä, jotka ovat ”omituisia” siksi, että niissä avantgarde yhdistyy populaarimusiikkiin, niin kyse ei ole varsinaisesta ymmärtämisestä, vaan saavutettavasta tunteesta käyttääpä katalysaattorina pelkkiä aivoja tai aivojen toimintaa stimuloivia synteettisiä aineita. Siispä nyt kuuntelemaan seuraavia. Vapaus on lähellä. Let yourself go.
1. King Crimson: The Devil’s Triangle (In the Wake of Poseidon, 1970) 2. Pink Floyd: Come in Number 51, Your Time is Up (Zabriskie Point soundtrack) 3. Atomic Rooster: Ear in the Snow (Nice ‘N’ Greasy, 1973) 4. McDonald and Giles: Birdman (McDonald and Giles, 1971) 5. Espers: Widow’s Weeds (Espers II, 2006)
Video: Zabriskie Pointin (Michelangelo Antonioni, 1970) ällistyttävän hieno, tajunnan räjäyttävä, naisen sisällään pitämän raivon purkava loppukohtaus, jossa soi Pink Floyd.
