torstai 30. huhtikuuta 2009

Wake Up!


Juhlia työtä. Iloita työn luomista rajoista. Mutta saahan siitä rahaa. Iloita jonkun saavan rahaa. Olla tyytyväinen tyytymättömyyteen. Pakkohan jokaisen on jotain tehdä. Muistaa työn ja pääoman välinen ristiriita. Sulkea silmät. Yrittää vapautua pimeäksi hetkeksi. Huomata järjestyksen kolonialisoineen tajuntasi. Kampittaa työnjohtaja. Luulla itseään tilapäisesti voittajaksi. Tajuta jo jalan heilahtaessa lattiaan iskeytyvänkin olevan osa kasvotonta systeemiä. Alistua yhdessä. Työntää kortti koneeseen. Olla osa käyttöliittymää, jonka laajuus ei ole ymmärrettävissä. Kulkea kotiin, jonka omista joku muu tai pankki. Asettaa stereoihin vuoronperään lauluja, joihin huoneen kulmassa seisova leka nojaa. Elkäköön aamu, päivä ja ilta. Eläköön työ, vapaus ja elämä.

1. Rage Against the Machine: Wake Up (Rage Against the Machine, 1992)
2. Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
3. The Nightwatchman: Maximum Firepower (One Man Revolution, 2007)
4. The Police: Synchronicity II (Synchronicity, 1982)
5. Serj Tankian: Money (Elect the Dead, 2007)

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Avustettu kevät

Joka kevät iskee jonnekin aivolisäkkeen ja kivesten väliin jonkinlainen kevät hurmos. Se lienee selitettävissä auringon valolla ja ties millä hormoonitoiminalla, mutta joka kevät tunnen selittämättömän riemun, haikeuden ja onnen yhdistelmän. Jostakin syystä se ei tänä keväänä ole vielä iskenyt päälle. Tänään ja eilen ilmojen antaen parastaan tunsin jo orastavaa kihelmöintiä. Olen kuitenkin päättänyt polkaista kevätfiiliksen käyntiin vaikka väkisin. Tähän tarvitaan hieman yhtä vajaa six pack korjaussarja kevät muistoja ja niihin liittyviä biisejä.

Queen: You and I (A Day at the Races, 1976)
Muistan miten lapsena loikoilen kotona sohvalla katselen laittialla loikoilevia auringon valaisemia suorakaiteita. Ne ovat taivaallisen lämpimiä paljaiden jalkojen alla. Pidän kädessäni levyn kantta ja kuuntelen tätä Queenin biisiä, joka on rento, kuin olisi auringossa pehmennyt. Tuskin malttoi odottaa, että saisi laittaa tossut jalkaan ja lähteä ulos puroja ja metsiä tutkimaan.

Led Zeppelin: Going to California (IV, 1971)
Muutamia vuosia myöhemmin muutamia teinipoikia loikoilee tyhjässä huoneessa. Aurinko paistaa teinien ylle. Kaikki ovat auringon lämmöstä raukeita. Puhe on huoletonta ja rauhallista. Poikien jutut pyörivät tytöissä, mopoissa, musiikissa. Tuntuu, kuin kaikki olisi mahdollista. Mankkarista valuu huoneen nurkassa pehmetä musiikkia.

John Lennon: Imagine (Imagine, 1971)
Poika on saanut kysyttyä tyttöä elokuviin. Jostakin oudosta (käsittämättömästä) syystä Poika on valinnut elokuvaksi The Killing Fields -elokuvan. Elokuvan Lopussa soiva Imagine soi vielä pitkään pojan päässä. kun hän kävelee käsi kädessä tytön kanssa jäätelöbaarin. Ilma on pehmeä ja hämmästyksekseen poika huomaa voivansa (jopa) puhua kokonaisia, ymmärrettäviä lauseita. Poika muistaa vielä aikuisenakin mitä sinä iltana tunsi.

Robert Plant: White, Clean and Neat (Now and Zen, 1988)
Kasarmin lyhyt ja hiekkainen käytävä on täynnä laahustavia nahkasaappaita. Edes armeijan rutiinit eivät pysty estämään kevään riehakkuutta mielestäni. Aurinko lämmittää mukavasti ankean harmaata selkääni ja kaulassani on rusketusraita. Tunnen miten tunnit matelevat hukkaan elämässäni. Kapiaisten kotkotukset eivät jaksa kiinnostaa. Lasken päiviä, että pääsen lomille rakkaani luo maailmaan. Ainoa pelastus on päivystäjän pöydällä oleva kasettisoitin.

Soundgarden: Black Hole Sun (Superunknown, 1994)
Kevät vuosia myöhemmin. Mies ajaa maantiellä. Hän näkee taustapeilistä pikkuauton lähestyvän kovalla vauhdilla. Auto ei jää miehen auton perään vaan ohittaa vaikka näkyvyys eteenpäin on huono. Mies ajattelee itsekseen: "kaikenlaisia tolloja". Auton ohittaessa mies katsoo ohittaavaa autoa vierellään, tietämättä edes miksi. Vieresessä autossa istuu kaksi nuorta naista. Muutamassa ohikiitävässä sekunissa mies tajuaa, että tytöt istuvat autossa paidatta. Alkueläin miehessä herää ja nukahtaa nanosekunissa. Auton kiitäessä etäämälle mies tajuaa, ettei haluasi tulla ensimmäisenä paikalle, jos tytöt sattuisivat ajamaan ojaan. Auton stereoista soi Black hole sun. Se voimistuu auton etääntyessä. Kuuloni palatessa. Samalla epäusko valtaa aivoni. Näinkö todella kaksi nymfiä surkeassa Fiatissa?

torstai 9. huhtikuuta 2009

Ride on

Paikallaan juoksemisesta ja nesteytyksestä


Yhdyn Tuiman kaipaamaan irkkumusiikkikeskusteluun jotenkin etäisesti, mikä johtuu siitä, että en erityisesti koe olevani irlantilaisen musiikin ihailija. Pidän orkestereista ja muusikoista, jotka eivät minulle ole niinkään irlantilaisia – vaan vain erinomaisia. Toki on turha sanoa, että irlantilaisuus kuuluu vaikka Poguesin tai Christy Mooren jokaisessa soinnussa, koska se on niin ilmeistä, mutta Thin Lizzyn ja varsinkin U2:n ja Snow Patrolin kohdalla onkin jo toisin.


Maailma muuttuu ja siinä sivussa kenties myös Irlanti. On edelleen niitä, jotka tietoisesti lähtevät kansanmusiikillisista perinteistä, mutta paljon enemmän on niitä, joista ei ilman ulkomusiikillista tietoa voi sanoa, että taustana on jokin Irlannin kolkka. Molemmista lähtökohdista voi päätyä onnistuneeseen tulokseen, vaikkakin globaalin hutunkeiton turvin mahdollisuudet ovat paljon heikommat.


Panun tapaan minäkin nautin irlantilaisista useimmiten mieluummin nestemäisessä muodossa. Irlantilaisita musisoijilta olisikin helppo valita tuohon nestemäisyyteen ja pakolliseen nesteytykseen viittaavia lauluja. Valintani ovat kuitenkin tuosta lähtökohdasta poikkeavasti seuraavat:


1. Christy Moore: Ride on (Ride On, 1984).
Surullisesti tunnelmallinen Jimmy MacCarthyn säveltämä laulu erosta, johon pakottaa erilaisuus. Toinen rakastaa vauhtia, toinen ei kykene hyppäämään mukaan. Tämä löytyy myös kahdelta hienolta konserttilevyltä [Live at the Point (1994) ja Live at the Point 2006 (2006)].

2. Rory Gallagher: Daughter of the Everglades (Blueprint, 1971)
Erilaisista lähtökohdista olevien mahdottomasta rakkaudesta tämäkin kertoo: maaseutu ja kaupunki asettuvat kokemusympäristöinä vastatusten. Laulussa on aiheestaan huolimatta levollinen ja painottomalta tuntuva poljento. Ja tietysti Roryn kitarasoolo ja muutenkin laulava (vai kenties itkevä) kitara.

3. U2: Running to Stand Still (Joshua Tree, 1987)
Tämä on U2, jota jaksan kuunnella milloin vain. Bono saarnaa saarnaamatta maailmassa olemisen vaikeudesta, hiljaa olemisen vaikeudesta, kun valtaa ei saisi vastustaa. Kaiken pitäisi pysyä paikallaan, pysyä ennallaan, mutta kuitenkin liikkua. Tulkitsisin, että tässä on hieno allegoria yhteiskunnan keskeisestä alistamisen mekanismista.

4. Thin Lizzy: Emerald (Jailbreak, 1976)
Historiaa, sotaa – ja nykyaikaa. Tämän tuo topvitoseen kitarointi. Varsinkin vuoden 1978 Live and Dangerous -taltioinnissa tämä on hunajata. Niin kuin oikeastaan koko levy…

5. Snow Patrol: Run (Final Straw, 2003)
Tämän parempaa itsesääliin taipuvaa rakkausuikutusta en ole kuullut pitkään pitkään aikaan.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Alternative Ulster



Vastaan tässä Tuiman haasteeseen. Se oli hauska. Se alkoi heti kutittaa herneen puolikkaitani. Ajattelin: "että tämä ei ole välttämättä helppo haaste. Eihän minulla edes ole mitään irkkumusaa. Nautin mieluiten irlantilaisuuden nestemäisessä muodossa." Toisin kävi. Listaan nämä suosikki-Irlantilaiseni puhtaasti assosiaatiomenetelmällä. Englanniksi (Irlannin toinen virallinen kieli) first come, first serve -pricinple. Guinnessin jälkeen ensimmäiseksi mieleen putkahti ThinLizzy. Ja ihan syystäkin. Jo Phil Lynnottin klassinen örvellysvälispiikki Life Live levyllä ("Any of the guys in the audience have any Irish in 'em? Any of the Girls want more Irish in them") oikeuttaa piikkipaikalle. Toisekseen se lienee ensimmäinen kuuntelemani irlantilaisyhtye. Valitsin laulun Fool's Gold, koska siinä sivutaan komeasti Irlannin historiaa. Siinä viitataan suureen nälän hätään 1800-luvulla, jolloin irlantilaisia siirtyi massoittain Amerikkaan paremman elämän toivossa. 
Seuraavaksi tuli mieleen aika ilmeinen valinta levyhyllyssäni: The Pogues. Toisaalta minusta tuntuu, että The Poguesiin tiivistyy paljon irlantilaisuutta. Se myös on ainoa listani bändeistä jonka olen livenä nähnyt. Valitsemani biisi edustaa käsitystäni Dublinista vuodelta 1989.
Sitten pieni Irlantilaispunkkari sisimässäni muisti Stiff Little Fingersin. Kuuntelin nuorena heidän Inflammable Material levyä. En silloin pienenä ymmärtänyt sanoja, enkä tiennyt mistä he olivat kotoisin, mutta musiikki oli sopivan ehdotonta ja ytimekästä. Sittemmin olen oppinut arvostamaan sanoitusten vilpitöntä naiviutta. Tällä listalla he myös edustavat kiintiöpohjoisirlantilaisia. 
Rory Gallagher taasen edustaa maantieteellisesti eteläisintä osaa saaresta. Gorkin suuri poika on ainoa Blueskitaristi, josta pidän. Se voi vain johtua Roryn kotisaaresta. Muuta mahdollista selitystä ei ole. Too much alcohol sopii myös sterotypiaan irlantilaisista, jotka eivät sylje lasiin.
Tuima mainitsi Dolores O'Riordanin ja on myönnettävä, että Cranberries  tuli mieleen mahdollisia biisejä valitessa. Hänen äänensä on hyvässä ja pahassa mieleenpainuva. Olen jostakin syystä ruvennut vierastamaan etenkin Doloresin sanoituksia. Taitavat olla liian katolisia minun makuuni. Sen sijaan alitajuntani horjahteli kohti rujompaa vaihtoehtoa: Therapy?

1. Thin Lizzy: Fools Gold (Johnny The Fox, 1976)
2. The Pogus: Dirty Old Town (Rum Sodomy and the Lash, 1985)
3. Stiff Little Fingers: Alternative Ulster (Inflammable Material, 1979)
4. Rory Gallagher: Too Much Alcohol (Irish tour '74, 1974)
5. Therapy?: Diane (Infernal Love, 1995)

Alternative Ulster: