lauantai 29. elokuuta 2009

Ymmärrän


Jonkin aika sitten valikoin sunnuntaiklassikoksi The Flaming lips:in hienon laulun Do you realize?? Siinä kysytään: "Do You Realize - that everyone you know Someday will die -
And instead of saying all of your goodbyes - let them know" Se on minusta hieno tapa lohduttautua kuoleman ympäröimässä maailmassa. Kesällä minulle eräs tärkeä ihminen kuoli. Ajattelin, että voisin itseäni lohduttaa ja häntä kunnioittaa kirjaamalla aiheeseen sopivan top viitosen. Hän, Marian, oli "äitini" vaihto-oppilasvuotenani. Vietin vuoden keskellä Amerikkaa. Kokemus oli tietysti monella tavalla mullistava tuolloin 17-vuotiaalle nuorelle pojalle. Eikä vähiten siksi, että sain tutustua ystävällisiin, välittömiin ihmisiin. Suurimman vaikutuksen minuun teki amerikalaisen perheeni äiti.
En ole tavannut montaakaan yhtä viisasta ihmistä. Hänen viisautensa ei kummunnut kirjoista vaan kokemuksesta. Kun asuin perheessä oli Marian poikansa yksinhuoltaja ja niinä viikonloppuina, kun hänen poikansa oli isänsä luona sain kuulla tarinoita Marianin elämän varrelta. Jo silloin ymmärsin, että Marian oli joutunut kokemaan onnen lisäksi kovia. Niin kovia, että en, vieläkään, ymmärrä mistä hänen optimistisuutensa ja ymmärrys kumpusivat. Sain kuulla karmaisevia tarinoita epäonnistuneesta avioliitosta, hauskoja tarinoita sisällisotaa edeltäneestä Beirutista, rutiköyhästä opiskelijaelämästä keskilännessä ja monesta muusta nuorukaiselle ihmeellisestä asiasta. Muistan, että tunsin itseni onnekkaaksi saadessani jutella hänen kanssaan asioista, joista tuskin olisin vanhempieni kanssa pystybyt keskustelemaan.
Ensimmäinen muistojuhlan laulu on John Mellencampin County Fair. Se kuvaa minusta tarkasti keskilännessä asuvien ihmisten maailmaa. Se on tuntui nuoresta lukiolaisesta aika yksinkertaiselta ja pienöhkössä piirissä pyörivältä ja turvalliselta. Vasta myöhemmin oivalsin, että kaikki ihmiset joihin tutustuin tuon vuoden aikana saavat usein leiman "white trash" tai "trailer trash". Se on tietysti aika tyly ja ylimielinen leima, mutta myönnettävä on, että osa amerikkalaisista ovat autuaan tietämättömiä. Toisaalta näissä pienissä kylissä sai kuulla paljon maalaisjärjen ääntä.
Pearl Jamin Immortality on minusta sopiva laulu hautajaistunnelmiin. Se on sopivasti surumielinen. Ja muistuttaa, että kuolemattomuutta on ehkä turha haikailla.
Lauantai-iltoina usein kävimme American Legion:issa. Se on sotaveteraanijärjestön ylläpitämä paikka, jossa oli baari ja pieni kokoussali. Baarissa notkuu veteraaneja ja muita kylän ukkoja. Kokoussalin puolella on muuta ohjelmaa. Marian pelasi bingoa kylän naisten kanssa ja minä ja amerikanveljeni notkuimme biljardipöydän äärellä. Syötimme muutamat kolikomme jukeboxiin ja haimme baarista colat. Kodikkaita, koruttomia lauantai-iltoja. Jos Tom Waitsin Come on up to the house olisi soinut jukeboxista olisin tiennyt olevani jossakin ankeassa elokuvassa. Siitä huolimatta siinä on samaa elämän kolhujen tuomaa tyyneyttä, jota Marianissa oli.
Kun on Ymmärretty, että kaikki kuolevat jonakin päivänä on syytä vetää syvään henkeä ja olla onnellisia siitä, että on saanut tuntea hienoja ihmisiä.

1. John Mellencamp: County Fair (Life, death, Love and Freedom, 2008)
2. Pearl Jam: Immortality (Vitalogy, 1994)
3. Tom Waits: Come on up to the House (Mule variations, 1999)
4. The Flaming Lips: Do you Realize?? (Yoshimi Battles the Pink Robots, 2002)
5. The Cinematic Orchestra: Breath (LIVE at the Royal Albert Hall, 2008)

Ja sama Spotify:ssä:






sunnuntai 23. elokuuta 2009

Äkäinen vanha rockstara

Olen viimeiset pari viikkoa hihitellyt Rick Wakemanin äänikirjaa "Grumpy Old Rock star". Kirjassaan hän kertoo hauskoja sattumuksia elämänsä varrelta. Olen luultavasti tuhrinut maineeni normaalina kansalaisena työmatkabussissa, koettaessani pidätellä naurua. Wakeman on ollut nuoruudessani minulle jokseenkin tärkeä progemusiikin ilmentymä (Genesiksen ja Yesin lisäksi). Siksi kait silmiini sattui englantilaisessessa kirjakaupassa yllämainittu kirja. Hetken sitä silmäiltyäni ajattelin itsekseni, että tämähän on kirja, joka pitäisi kuulla luettuna, eikä lukea itse. Se on kirjoitettu niin sujuvasti puhekieleltä, että se tuntuisi varsin kankealta lukea, joten lähdin etsimään äänikirjahyllyä. Onnekseni löysin sen heti samasta kaupasta ja nyt olen sitä säästellen hekotellut. Se on avannut minulle uusia näkymiä Wakemanin musiikkiin, joka ajoittain on kuin parodiaa itsestään. Hän häpeilemättä lainaa sieltä mistä halvimalla saa, mutta toisaalta on virtuoosimainen muusikko (soittaa muun muassa pianoa David Bowien life on Mars biisillä). Hän yhdistelee taruja, historiallisia aiheita surutta sirkushenkiseen show-meininkiin, mutta jotenkin aidon poikamaisen innostuneesti. Ja kaiken lisäksi hän osaa myös nauraa itselleen. Kaivelin Six wife's of Henry the VIII levyltä Catherine Parr biisin. Saa nauraa. :)

Muita aiheita hymyyn löytyy täältä.

maanantai 17. elokuuta 2009

Kymmenen vuotta myöhemmin - ja vieläkin lyömätöntä kitarointia

Sunnuntaiklassikkoksi voisi Woodstockissa 40 vuotta sitten esitetyistä biiseistä nostaa tietysti melkeinpä minkä tahansa. Minun valintani osuu Ten Years Afterin raivokkaaseen ja hienosti aikansa keinoin elokuvallistettuun biisiin "I'm Going Home by Helicopter". Alvin Leen kitarointi saa unohtamaan kaiken turhan. Rock.



Muut Woodstock-klassikot löytyvät täältä.

maanantai 10. elokuuta 2009

Muita maita, toisia kieliä

Panu ja Tommi ilahduttivat minua – ja samalla Miestä – Spotify-kutsulla. Suuri kiitos siitä! Kutsun kylkiäisenä tuli kehotus vääntää kiitokseksi oma TOP 5 vapaavalintaisesta aiheesta. TOP-lista musiikkifriikeille, rockmiehille parhaasta päästä? Hieman nauratti, mutta aiheita pyöritellessäni ei enää huvittanut. What if Beatles were Irish? Römeimmät miehet, heleimmät naiset? Elokuvasuosikit? Lopulta päädyin Muihin maihin, toisiin kieliin. Kaikki musiikki ei onneksi ole rokkia eikä musiikin kieli pelkkää englantia.

Listalle päätyneet kappaleet soivat meillä usein joko minun tai Miehen valintana. Minulla on hyvin hatara käsitys siitä, mistä tekstit ehkä mahdollisesti kertovat. Jokin muu kuin sanojen sisältö näissä kappaleissa vetoaa minuun.

Irlantilaisen musiikin ystävänä minua harmittaa, etten ymmärrä iiriä. Iiri kuulostaa laulettuna kauniin sointuvalta ja olisihan se mukavaa ymmärtää mitä kuuntelemissani lauluissa lauletaan. Oli vaikea valita yksi kappale. Lopulta päädyin laulajaan nimeltä Aoife Ní Fhearraigh, koska olen joskus opetellut kirjoittamaan hänen nimensä sujuvasti, vaikkakin tiedän vain kutakuinkin miten etunimi ehkä äännetään. Kappaleen Seacht Suáilci Na Maighdine Muire (Seven Rejoices of Mary) nimeä en vieläkään osaa kirjoittaa lunttaamatta enkä tiedä miten se pitäisi ääntää. Tuubin videon infosta onneksi löytyy lyriikkojen käännös. Aoifen kappale on minulle tärkeä, koska se osaltaan vei minut pitkän tauon jälkeen musiikin vihreälle saarelle uudestaan.

Bielka Nemirovskin Akh ti notchenka on laulu täynnä slaavilaista tunnelmaa. Kappale löytyy levyltä Ot Bielova do Tchornova Moria (De la mer blanche à la mer noire). Nemirovski esiintyy myös Buddha Bar V –levyllä, ja hän on tehnyt yhteistyötä ranskalaisen Frédérick Rousseaun kanssa, jonka newage-etnokokeilevaan tuotantoon kannattaa tutustua.

Malilainen bluesmies Boubacar Traoré on jo kauan ollut suuri suosikkini. Traoré laulaa ranskan lisäksi jollain afrikkalaisella kielellä, en tiedä millä. Hänen tulkinnoissaan on herkkyyttä ja särmää. Kanou saa minut hyvälle tuulelle.

Italialaisen Novalia-yhtyeen kappaleen Ebla löysin vuosia sitten Froots 8 –kokoelmalevyltä. Etnovaikutteinen kappale jäi heti soimaan mieleen ja on kulkenut mukana siitä asti.

Ensimmäinen Sacred Spirit – Chants and Dances of the Native Americans –cd on hyvin vaikuttava levy, jossa eri intiaaniheimojen lauluja ja saamelaisjoikuja yhdistetään new age –tyyppiseen musiikkiin. Levyn huono puoli on liki olematon taustoitus, laulajista ei ole mainintoja ja muutakin tietoa on vähän. Esimerkiksi omaa suosikkiani kehtolaulu Dawaa olen pitänyt intiaanilauluna, mutta levyn taustoja googlettaessani sainkin tietää, että kyseessä olisi saamelainen joiku. Mistä maasta, kuka joikaa - ei tietoa. Dawa on taianomainen kappale, jota kuunnellessa mieli rauhoittuu niin kuin kehtolaulua kuunnellessa pitääkin. Mutta mistä joikataan – ei aavistustakaan. Koko levyn voi muuten kuunnella Spotifyssa.



- Tuima

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Helpohkoa kuunneltavaa sunnuntain ratoksi



Tämä ei nyt kyllä mielestäni täytä klassikon kriteereitä, mutta on hieno tunnelmallinen laulu, joka sopii lämpöiseen kesäsunnuntain tunnelmaan. Grizzly Bear on varsin tuore yhtye, mutta on jo kiertänyt Radioheadin lämmittelijänä. Se on aika ymmärrettävää, kun kuuntelee yhtyeen musiikkia. Siinä on samanlaista arvoituksellista tuntua. Kaiken kaikkiaan tämä Easier biisi on mukavan leppoisa laulu nautittavaksi juuri tänään. Olkaa hyvät.
Muuta helppoa kuunneltavaa löytyy täältä.

Kala ui haluamassaan porukassa


Marillionista lähdettyään Fish teki komean albumin Vigil in thye Widerness of Mirrors (1990), jossa hän muun muassa ruotii Marillionista lähtönsä syitä. Siihen voi tulkita viittaavan myös suoraa puhetta sisältävän teesin "The Company", jonka niminen on myös artistin virallinen www-sivu.



Marillionia läppään tänne myöhemmin, mutta sanottakoon, että ilman Fishiä siitä tuli paria onnistunutta albumia (Season's End ja Brave) lukuun ottamatta pelkkä reliikki, joka yrittää uusiutua liian moneen suuntaan, koska fanikansa sanoo niin.

Muut klassikot löytyvät täältä.

lauantai 1. elokuuta 2009

It's Sunday: come bite the apple

Kurt Cobain oli taitava kaveri, joka olisi pystynyt mihin tahansa. Niin varmasti. Viimeksi sain kuulla sen Yle Teeman seitsemään osaan jaetusta rockin historiasta 7 Ages of Rock. Sen toiseksi viimeinen osa, ”Left of the Dial: Alternative rock 1980-2007”, ylisti nimestään huolimatta vain Kurt Cobainia. Hänellä on arvonsa, mutta tuskin hän on koko 27-vuotinen periodi.

Jaksossa mainittiin muun muassa Black Flag, REM ja Pixies, mutta keskus asetettiin Seattleen ja grungeen, joka oli yhtä kuin herra Cobain. Siinä sitten muisteltiin, Michael Stipen suulla, kuinka Cobain oli juuri ”siirtymässä toiseen vaiheeseen” ennen kuin ampui itsensä. It’s better to burn out than fade away. Onko todella niin? Mistä ihmeestä me voimme tietää, mitä Cobain tai vaikka Hendrix tai Joplin olisivat tänään? Ehkä he soittaisivat toisessa vaiheessaan konepoppia. Mistä sen tietää?

Ohjelma kirvoitti mielessäni kirouksen siksi, että yhtä itsensä kuolemaan saattanutta ylistetään, mutta toista ei, vaikka hän oli Seattlen soundille ja hengelle vielä tärkeämpi kuin Cobain. Miksi Andrew Wood unohdetaan? Eikö heroiinikuolema ole yhtä komea kuin pyssyllä paukutettu? Molemmat ovat helvetin tyhmiä, mutta missä oli Mother Love Bone, grungen vaihtoehdon keskeinen ja Nirvanaa edeltänyt perustanlaskija? Koska vastaus on hiljaisuus, klassikkoni on tänä sunnuntaina Mother Love Bonen ”Man of Golden Words”. Se löytyy Woodin kuoleman jälkeen ilmestyneestä bändin ainoasta varsinaisesta albumista Apple (heinäkuu 1990) ja se kertoo jo ennen Seattle-soundin kansainvälistä ja kansallistakin läpilyöntiä sen, minkälaisesta vaihtoehdosta grungessa oli kyse.

Words and music, my only tools
Communiation

Let’s fall in love with music

The driving force in our living

The only international language




Mother Love Bone näkyy maalattuna seinään Seattleen sijoittuvassa Cameron Crowen elokuvassa Singles (1992). Elokuvassa “näyttelee” myös Pearl Jam, joka tuskin mainittiin dokumentissa ja joka syntyi Mother Love Bonen hajottua Woodin kuoleman jälkeen. MLB:ssa soittivat myöhemmin Pearl Jamissa alusta asti soittaneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard. ”Man of Golden Words” heittää ilmoille myös tokaisun ”Seems I’ve been living in the temple of the dog”. Vuonna 1990 Pearl Jam ja Soundgarden yhdistivät voimansa Woodin muistoksi. Tuloksena oli huhtikuussa 1991 julkaistu Temple of the Dog -orkesterin albumi, jossa laulajana toimii Chris Cornell ja taustoja laulaa Eddie Vedder. Rumpuja paukuttaa Matt Cameron, kitaroita helisyttävät ja vinkuttavat Mike McCready ja Stone Gossard ja sitten on vielä Jeff.

Tässä on klassikkolisänä jatkuvuuden vuoksi vielä Temple of the Dog -hitti "Hunger Strike". Cornell lavalla Pearl Jamin kanssa. Olisiko siinä kaksi maailman parasta rocklaulajaa? (Video on valitettavan hyppivä. Kuunnella kannattaa kuitenkin, vaikka äänenkään laadussa ei ole kehumista.)




Muut klassikot löydät täältä.