Antakaa armoa

Tämä päivä on ollut alakuloinen. Syynä ei ole tähän päivään pakattu kuolleiden muistaminen, vaan se, että kuulin läheisen ystävän vakavasta sairaudesta. Sen jälkeen lasten riemutkin ovat tuntuneet laimeilta. Tällaisessa pisteessä seisoessaan ihminen kai tapaa katsoa taakse ja eteen, pohtia maailmassa olemisen ehtoja, niiden oikeutta, vääryyttä ja sattumanvaraisuutta. Voisin kysyä: kirjoitanko ensi viikolla vielä alustuksen ja lähetän klassikkobiisin mukaan arvontaan? En kuitenkaan pysty vastaamaan varmasti, vaikka vastaus tällä hetkellä tiedossa onkin. Mika Häkkistä lainaten voisia sanoa, että ”sä et koskaan tiedä, onko sikaanissa öljyä, kun sä ajat siihen hana auki”. Ja sitten leikki sikseen.

Nyt tarvitaan oikeanlaista ryminää. Nick Caven sävellyksistä moni olisi sopiva, sillä hänen neroutensa ydin on ilmaisun yhtaäaikaisessa lempeydessä ja aggressiivisuudessa. Näin Caven ensimmäisen kerran vuonna 1997 Amsterdamin Raissa. Hempeähkön rakkauslaulunkin aikana luulin jonkuin eturivissä saavan pian äijän monosta päähänsä. Vaikka tietenkään moinen pelko ei ollut todellinen, oli tunnelma hyytävä, kenties paras koskaan kokemani konsertti.

Valitsin tähän sävellyksen ”The Mercy Seat”. Bonukseksi panen mukaan myös Johnny Cashin version kyseisestä mahtiviisusta. Kiellän kuitenkin vertaamasta näitä. Sitä ei Johnny Cashkaan haluaisi, sillä hän valitsi levyttämänsä coverit niiden omaan elämäntilanteeseen sopimisen lisäksi silkasta kunnioituksesta.

Laulu löytyy Nick Cave & The Bad Seedsin levyltä Tender Prey (1988) ja Cashin versio hänen levyltään American III: Solitary Man (2000). Jännittävää on, että The Mercy Seat löytyy myös Panun tänään julkaisemaltaan Halloween-listalta.





Muut armahtavat ja armahtamattomat klassikot löytyvät täältä.

Halloweenhelvetti

Viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden aikana on Suomeen koetettu jääräpäisesti istuttaa Halloween-perinnettä. Minusta se on ällöttävää. Siinä yhdistyy kolme (tai neljä) asiaa, joista en välitä tai pidä: Markkinahumu, naamiaiset, kauhu (ja uskonto). Minusta on tylsää, että meille pitää tuoda tämäkin anglo-amerikkalaisen kulttuurin hedelmä. Olen Amerikassa viettänyt yhden Halloweenin ja totesin jo silloin, että se ei ole minua varten. Nyt aion karkoittaa demoneitani kauhistuttavalla top vitosella.

Miljoonasateen Olkinainen kertakaikkisen kauhistuttava laulu. Heikki Salo onnistuu luomaan karmaisevan tunnelman muutamalla hyvin valitulla sanalla. Tälläisestä taidosta voisi murhata...MUAHAHAHAH (ilkeää naurua). Ja varmasti Joan Crawford sellaisen päästäisi, jos takaisin maan päälle pelmahtaisi kuten tässä Blue Öyster Cultin laulussa, joka lienee tehty kieli tukevasti poskessa. Megadethin Symphony of Destruction on jotenkin kummalla tavalla hypnoottinen, kuten pahuuskin on. Genisis:ksen Knife on oikeasti pelottava. Se on sitä kahdesta syystä. Ensinnäkin kirkaisu biisin loppupuolella on pelottava ja toisekseen laulun tarina vallankumousta muiden henkiä uhraamalla edistävän pyrkyrin tarina on aivan liian kauhean todellinen. Viimeiseksi valitsin Nick Cave -suosikkini. The Mercy Seat kuvaa kauniisti pahuutta. Minusta siinä on ollut aina karmivaa, juuri se, että kuulija huomaa tuntevansa myötätuntoa täysin pahaan vankiin, joka on matkalla sähkötuoliin.

1. Miljoonasade: Olkinainen (Veitsen valossa, 1989)

2. Blue Öyster Cult: Joan Crawford (Fire of Unknown origin, 1981)

3. Megadeth: Symphony of Destruction (Countdown to extinction, 1992)

4. Genesis: Knife (Trespass, 1970)

5. Nick Cave and the bad Seeds: The Mercy Seat (Tender Prey, 1988)

Spotify:n kuulijat: Olkaa hyvät!

Halloweenin kunniaksi lahjoitan Spotify kutsun yhdelle sitä kaipaavalle ilman veren luovutusta.

Ian Anderson jaksoi, jaksaa, tullee jaksamaan

Lutonin kaduilta ja kuppiloista matkaan ponkaissut Jethro Tull on lyömätön folkprogeorkesteri ja laulajahuilisti Ian Anderson jaksava mies. Jethro Tull -nimellä hän keikkailee edelleen ahkerasti, vaikka kaverit vierellä vaihtuvat tuon tuosta. Mutta mikäs siinä, kun musiikki toimii – ja tekeväthän samoin monet muutkin vanhat pierut. Anderson on yhtä kuin Jethro Tull, joten antaa äijän keikkailla. Mutta mitä on esimerkiksi Thin Lizzy ilman Phil Lynottia? Ei enää pelkästään laiha, vaan langanlaiha…

Olen Jethro Tullin kanssa myöhäisherännyt tai ainakin keskeltä mäkeen lähtenyt. Aloitin kuuntelun vuoden 1978 albumista Heavy Horses. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä se päästi helpommalla kuin moni muu saman bändin albumi. Jatkoin mäkeä ajallisesti sekä ylös että alas. Molempiin suuntiin matkaa on riittänyt. Studioalbumeita Jethro Tullilta on vuodesta 1968 lähtien ilmestynyt 21, jos vuoden 2003 joululevy lasketaan. Ja miksi ei laskettaisi? Joululevyksi se on käypää tavaraa. Klassikkovalintani on Heavy Horses -albumin ”Acres Wild”, joka osoittaa oivallisesti sen, mitä tarkoittaa folkin ja progen – tai kenties tässä ytimekkäämmin vain folkin ja rockin – yhdistäminen.

Jethro Tullin diskografiassa on lukuisia huippuja, mutta ainakin seuraavat: esikoisalbumi This Was (1968), lähes messiaaniseen asemaan nousseet Aqualung (1971) ja monumentaalinen progeteos Thick as a Brick (1972) sekä helpommin lähestyttävät Songs From the Wood (1977) ja Heavy Horses (1978). Ja koska Ian Anderson on huiluineen todellakin elävä ja raivokas esiintyjä, on mainittava vielä livetaltiointi Bursting Out (1978). Näillä pääsee hyvään alkuun.

Nyt ei muuta kuin ” I’ll make love to you / In all good places / Under black mountains / In open spaces…”

Tai sen voisi vielä anekdoottina mainita, että Black Sabbathin Tony Iommi soitti Jethro Tullissa kitaraa parisen viikkoa vuonna 1968. Iommi ei kuitenkaan (yllättäen?) pitänyt Tullin musiikkia itselleen sopivana, joten hän lähti matkoihinsa. Hän jätti kuitenkin merkkinsä, sillä hän ehti soittaa Jethro Tullin kokoonpanossa laulun "Song for Jeffrey" konserttitaltionnissa The Rolling Stones Rock 'n Roll Circus (1968), jossa Tull oli mukana.

Loput sunnuntaijaksamiset kuulet täältä.

tomua lentokentällä

Terveisiä lentokentältä. Ajattelin liittyä sunnuntaiklassikoiden pariin vaikka istunkin lentokentillä ja alumiinituubeissa, jotka kiitävät halki ilmojen. Valitsin Lightning Dustin uudelta levyltä laulun, joka minua kovasti lohduttaa tässä matkaamisen yksinäisessä maailmassa. Amber Webberin ääni on sellainen, että sitä ei voi unohtaa ihan helposti.

(Useampi tuhat kilometriä myöhemmin)

Lisäksi tämän Vancoverilaisen ryhmän musiikki on minusta haikean kaunista kuultavaa, joka sopii hyvin minun sunnuntaihin. Varsinkin tähän sunnuntaihin, jota venytin 22:lla tunnilla.

Vielä varmistaakseni, että Amber pääsee kuuluville laitan tähän laulun, joka alunperin sai minut ihastumaan tähän yhtyeeseen. Sen myötä ajattelin ruveta nuokkumaan hotellihuoneen sängyllä koittaen valvoa vielä hetken ennenkuin sunnuntaini lipeää pimeään. Hyvää Yötä.

Jos herään muutaman tunnin päästä keskellä amerikkalaista yötä voin kuunnella musiikkia täältä.

Toivelista sunnuntaiksi

Pearl Jamin Backspacer ilmestyi kolmisen viikkoa sitten. Albumi on niin komea ja monipuolinen 37 minuuttia, että kolmekuukautinen poikani kuunteli albumin sylissäni alusta loppuun. Selasimme mainioita kansilehtiä yhdessä. Innostavia sanoituksia minulle ja värikkäitä kuvia pojalle. Oikeanlaista musiikkikasvatusta!

Siispä vihdoin läväytän sunnuntaiklassikoksi helmihilloa. Uudelta levyltä löytyy pari kolme varmaa klassikkoa, kuten "Just Breathe", "Unthought Known" ja "The End", mutta en vielä ryhdy niihin. tällä foorumilla Sen sijaan esitän Pearl Jamin sanoin yhdenlaisen toivelistan. Se löytyy runsaan kymmenen vuoden takaiselta kokonaisuudelta nimeltä Yield (1998). Jatkaisin Vedderin laulamaa toivelistaa vielä pienellä pyynnöllä: tulkaa jo Suomeen.

Nyt sanon iloiten: olkaapa hyvät.

Muut tämän sunnuntain toivelistat löydät täältä.

Nils Lofgren guitar lesson

En pääse irti Bruce Springsteenista. Tarkemmin ilmaisten en pääse irti hänen kitaristeistaan. Tämän viikon sunnuntaiklassikkoni on Nils Lofgren guitar lesson, jossa esimerkkinä on hänen hieno kunnianosoituksensa tai jonkinlaisena pyyntönä Keith Richardsille sävelletty "Keith Don't Go". Se ilmestyi aikana, jolloin Keith tosiaan oli menossa. Toisaalta menossahan hän on tainnut olla koko ajan... Mutta viime viikon Tom Morellon seuraajana tämä ei kalvenne lainkaan. Nils on varsinkin akustisensa kanssa lyömätön, vaikka tämä onkin vain "mediate stuffia", kuten hän itse asian ilmaisee. Jepjep. Helpoltahan tuo näyttää.



Muuta keskitason kamaa löydät täältä.

Keskilännen ääni

Vietin vuoden keskellä maissipeltoja kaupungissa, jossa tällä hetkellä asuu 1405 ihmistä (suunnilleen saman verran kuin asuessani siellä). Sinä vuonna opin ymmärtämään punaniskoja ja muita tavallisia Keskilännen maaseudun asukkeja. Sinä vuonna Indianan suuri poika (James Deanin lisäksi) John Mellencamp julkaisi tähän mennessä parhaan levynsä, Scarecrow. Sen laulut vaihtelevat pienistä tavallisen amerikkalaisen elämän tuokiokuvista (Minutes to memories) suureen hätähuutoon Keskilännen maanviljelijöiden puolesta(Blood on the scarecrow). Siinä välissä ehditään myös pitää hauskaa ja kumartaa rockin pioneereille (R.O.C.K in the U.S.A). Levy on kestänyt hämmentävän hyvin aikaa. Joskus sitä lähes unohtaa, että se on tehty 80-luvun puolessa välissä. Mellencampin lauluissa on paljon samaa kuin Springsteenin. Ne kertovat isoja tarinoita pienten ihmisten elämästä. Mellencampin näkökulma on enemmän keskilännestä kun taas Brucen biisit ovat jotenkin yleisamerikkalaisia.

Video alkaa hauskasti kolmen komean maanviljelijän haastattelulla, joka tuskin jättää ketään kylmäksi (jos vaan pokka pitää).

Muita sadonkorjuusävelmiä löytyy täältä.

Syystä, että...

...vaimo ja pojat tulevat tänään kotiin.