sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Helmikuun tähtiä

Eilen kokatessa laitoin soimaan pitkästä aikaa Foo Fightersia. Kun siinä ruokaa laittaessa soittimesta soljui aakkosjärjestyksiä loistavia biisejä toisen perään ajattelin (jälleen kerran), että Dave Grohl on aivan armoitettu biisinikkari. Hänellä on kyky kirjoittaa klassisia pop-biisejä. Ne ovat sellaisia muutaman minuutin mestariteoksia, joissa tunnelmat vaihtelevat hiljaisesta valtaisaan raivoon. Vaikka ne ovatkin soitettu reilulla otteella, ovat ne minusta saman pop-musiikin jatkumoa kuin The Beatles tai vaikka ELO. Biisi February Stars on nimensä puolesta sopiva Helmikuun viimeiselle sunnuntaille.
Ja lopuksi triviapläjäys: Grohl soitti aikaisemmin rumpuja bändissä nimeltä Nirvana.
Muut tähtihetket löytyvät täältä.

lauantai 27. helmikuuta 2010

E was here!

Ryhdyn henkilökohtaiseen klassikkoon: tässä talossa tai ainakin minun korvissani Mark Oliver Everettin Kaliforniassa vuonna 1995 pystyttämällä Eelsillä on erityinen asema. Ensimmäisen kerran kuulin Eelsiä Hollannissa Pinkpop-festivaalissa vuonna 1997. Tuolloin mitään kummempaa merkkiä mieleeni ei jäänyt, mutta bändin esikoinen, Beautiful Freak (1996), tuli kuunneltua. Tutustumiseni Mr. E:n tekosiin on ollut takaperoista. Vasta omaelämäkerrallisuudesta voimansa repivä tupla-albumi Blinking Lights & Other Revelations (2005) iski läpi. Teemallinen kokonaisuus on ällistyttävä, puhutteleva ja hiljentävä, vaikka siinä mittavuutensa takia on myös joutokäyntiä. Siinä on useita kohokohtia, mutta kuten asiaan kuuluu, huippu on lopussa: ”Things the Grand Children Should Know” osoittaa, että yksinkertainen akustinen kitara on kaunista. Samoin kaunista on rehellinen herkkyys ja steel-kitara. Ja ja ja. Olen sanoituksen osuvuuden takia itkenyt laulua kuunnellessani useammin kuin kerran. Tunnelmallinen video kertoo Everettistä ja laulun tärkeydestä oleellisen. Sen lisäksi Mr. E:lle taitaa maistua myös sikari, sellainen vähän paksumpi.

Muita tämän sunnuntain klassikoita löydät täältä.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

kaaosta päässä

Tänään on hivenen tukkoinen olo. Kävimme katsomassa H.R. Gigerin näyttelyn. Se sai minut voimaan hivenen pahoin. Sonic Youthin Dissapearer sopii minusta hyvin tähän päivään. Sonic Youth on amerikkalaisen vaihtoehtomusiikin suuria nimiä. Olen pitkään ollut ostamaisillani heidän levyjään, mutta aina ne ovat onnistuneet liukumaan sormistani, kun silmiin on osunut jokin muu (sillä hetkellä kiinnostavampi) levy. Vähän aikaa sitten sain vihdoinkin levyt pysymään hyppysissäni ja yllätyin miten komeita levyjä ne ovat. Tosin ei mitään ihan helppoa kuunneltavaa. Välillä tuntuu, että biisit ovat pelkkää meteliä. Toisaalta minusta on ollut aina kiinnostavaa ihmetellä satunnaisen ja järjestyksen rajaa. On kiehtovaa havaita miten jostakin näennäisesti kaaottisesta kuvasta tai äänimaisemasta alkaa erottaa yksityiskohtia, jotka muodostavat kuulijalle tai katsojalle merkityksellisiä muodostelmia.
Valitsemani biisi on kuulas, kaunis ja kolkko samaan aikaan. Se on vuonna 1990 ilmestyneeltä Goo-albumilta ja ei tarvitse paljoakaan pinnistellä, kun kuulee miten se on vaikuttanut 90-luvun rockmusiikkiin.
Muita kaaoksen rajamantuja paaluttavia klassikoita löytänee täältä.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Oliko Mari hullu?

Amerikkalainen muusikko Victoria Williams sairastui vuonna 1993 MS-tautiin. Hänellä ei ollut vakuutusta, mikä tuolla suuren veden toisella puolen tarkoittaa käytännössä sitä, että hoitoa ei ole saatavilla. Apuun riensi joukko muusikoita. He levyttivät Williamsin sävellyksiä albumille Sweet Relief: A Benefit for Victoria Williams. Tulot menivät Williamsille, mikä oli tietenkin mukavaa ja ystävällistä, mutta tätä yhtä tapausta merkittävämpää oli ammattimuusikoiden terveydenhuoltoasiossa auttavan Sweet Relief Fundin perustaminen. Sen kautta apua ovat sittemmin saaneet useat.

Victoria Williamsille omistetulla levyllä yksi esiintyjä oli Pearl Jam, joka esitti laulun ”Crazy Mary”. Se löytyy Williamsin vuonna 1994 julkaistulta levyltä Loose. Pearl Jam on esittänyt “Crazy Maryn” sittemmin lukuisilla keikoillaan. Yksi niistä oli New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. heinäkuuta 2003. Tuolla keikalla taltioitu versio olkoon tämän sunnuntain klassikkoni.

Alla ääneen pääsee sekä Pearl Jam että Williams. Omistajan esityksessä on vetoavaa, lapsekkaan oloista haurautta. Pearl Jamin version onnistuu kuitenkin koskettamaan todellisemmin. Asiaa auttaa Vedderin komea, sanoisinko sielukas, tulkinta sekä Boom Gasparin kosketin- ja Mike McCreadyn ja Stone Gossardin kitarasoolot. Väittäisin, että klassikkokin laulusta on tullut vasta Pearl Jamin ahkeran toiston myötä.

Varmuuden vuoksi vielä totean, että Pearl Jamin suhteen minä lienen syyntakeeton.





Muita syyntakeettomia klassikoita on täällä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Ystävänpäivää kirvesvartta


Lähden mukaan markkinahumuun ja julkaisen Ystävänpäivän kunniaksi rakkauslauluparin (kaksistaan rakkaus on kivempaa). Vaimoni valinta osui Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta lauluun, joka on minustakin todella loistava laulu. Oma valintani on ehkä hivenen yllätyksetön, mutta Neil Youngin Like a Hurricane on minusta paras rakkauslaulu. Se on minulle ja rakkalle vaimolleni se kliseiden "meidän biisi". Saa nauttia pareittain.
Muut pariairoklassikot löytyy täältä.


lauantai 13. helmikuuta 2010

Unelmoivasti liukuvaa kiekkoa

Muistattehan, kun ”se liukui sisään”? Tietysti. Vaikka sitä ei olisi sillä kyseisellä hetkellä viisitoista vuotta sitten kokenut, niin ei siltä ole voinut välttyä. Tuosta Tukholman toukokuun päivästä 1995 on muuodostunut valtaisa spektaakkeli, nostalginen muistin kasautuma, johon joka kevät on latautunut odotus, toive, tavoite, jopa lupaus. Nyt se taas tapahtuu. Mutta ei, ei, ei, ei, tuskinpa. Jokavuotisista pettymyksistä huolimatta vanhan kuvaston toisto, uskon (ehkä jopa jääkiekkouskonnon) uudelleen herääminen, on kiinnostava mediatapahtuma. Se toimii kuin tutun lajityypin elokuva, jonka loppuratkaisu on tiedossa jo katselun alkaessa. Aina sitä kuitenkin toivoo, että josko tällä kertaa luvassa ei olisikaan konventionaalinen loppu.

Nyt, kun Vancouverin olympialaiset ovat alkaneet, on taas aika asettaa ylimitoitettuja odotuksia Suomen jääkiekkomaajoukkueelle. Kuvitellaanpa, jos kykenemme, että Suomi saa jääkiekossa olympiakultaa. Se olisi oikeastaan yhdenlainen varkaus: kultahan ”kuuluisi” Kanadalle, varsinkin kun Kanadassa kisataan. Tähän tilanteeseen Nick Borgenin yhdessä Tre Kronorin kanssa 1995 levyttämä “Den glider in” sopisi jälleen kuin poikittainen maila Dany Heatleyn nenään. Tuon laulun Suomi varasti ruotsalaisilta 1995, kun jääkiekon MM-kisat olivat Ruotsissa ja kisaisännille kultajuhlat suunniteltu taustamusiikkia myöten. Ja sitten torilla tapasivatkin eriväriset – ja Golden Hockey Night -viisukokoelman varastot laivattiin myytäväksi Suomeen.

Siis liu’uttakaamme se jälleen sisään. (Halutessamme voimme nautiskella sen jälkeen Antero Mertarannan ja jääkiekkomaajoukkueemme yhteisistä huippuhetkistä.)

Muut sisäänliu’utukset näet täältä.


sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Valoa tunnelin päässä

"I'm coming home..."

Panun reggaeröpöttelyn innoittamana minäkin vedän lapsuuskortin esiin. Tosin nykyään tämä käy aikuiskortistakin. Rainbow oli erityisen kovaa kamaa, kun oli aiemmin digannut lähinnä Tapani Kansan "Rokkivaari Hotasta". Rainbow avasi minulle oven maailmaan, jota en uskonut olevan olemassakaan. Tai en ainakaan tiennyt. Valintani Rainbow'n hienosta ja taitavasta ja tavallaan ylivertaisesta tuotannosta on "A Light in the Black".

Videosta löytyvät perustelut sekä bändi- että biisivalinnalle. Rising (1976), jolta biisi löytyy, on kokonaisuutena niin majesteettinen rockalbumi, että tippahan tässä tipahtaa linssiin. Rainbow'n muusikot ovat niin taitavia, että biisien pituudet venähtävät pakollisten soolojen takia. Se ei haittaa yhtään, mutta pyydän anteeksi niiltä, joita se haittaa.

Rainbow oli aikansa superbändi.
Muut tämän sunnuntain superit löytyvät tästä.


lauantai 6. helmikuuta 2010

Reggae saattaa olla okei.

Viikolla mieleeni muistui laulu lapsuudesta. Se oli Jonathan Richman and the modern loversin hauska Egyptian Reggae. Muistan kuulleeni sen lapsuuteni 70-luvulla. Luultavasti jonkin Esson baarin jukeboksista se on luikerrellut lapsen korviin. Muistan, että siinä oli jotakin eksoottista. Nyttemin siitä on tainnut se eksoottisuus kadota, mutta komea camp-henki on jäänyt jäljelle. Niin suuren vaikutuksen laulu kuitenkin teki, että kun bändin levy (Rock'n'Roll with the Modern Lovers) joskus kauan sitten lipui vastaan levykaupassa sen ostin. Levy on miedosti sanottuna naivistinen ja hyvällä tavalla lapsellinen kokonaisuus.
Video on myös erittäin osuva.

Ai niin: En oikeastaan pidä reggaesta, enkä edes rakasta sitä.

Muut modernin ajan klassikot löytyy täältä.