sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

antiparturihymni

En vastusta partureita, mutta siitä huolimatta on Crosby, Stills, Nash & Young:in Almost cut my hair soinut päässäni koko viikon. CSN&Y on minulle tullut tutuksi Neil Youngin kautta. Ajan myötä olen oppinut ymmärtämään millainen Superbändi se on ollut, siis hyvässä ja pahassa. Isoja ego, loistokasta elämää, Upeita biisejä, järjetöntä huumeiden imurointia ja lapsellista riitelyä.
Olen pitkästä aikaa kuunnellut tätä apteekkarien suosikkia. Se taisi lähteä liikkelle vitsistä: Kaverini oli huomannut jääkiekon olympia finaalin katsomossa Neil Youngin ja kentällä hääri pelaajat nimeltään Crosby ja Nash. Kaverini tuumasi,että enää puuttu Stills niin vanhat hörhöt olisi kaikki kasassa. Dejà Vu albumilta löytyy tämä klassikko, joka on minusta kertakaikkisen hieno hippihörhön taistelulaulu, niin tai siis peräksiantamattomuuden julistus, luomuhiusten ylistys... tai jotain... Rauhaa kaverit.
Olen ollut aina tämmöinen sekundahippi. Synnyin keskelle hippien kulta-aikaa, joten olen vasta teini-ikäisenä, paljolti elokuvien ansiosta, innostunut 60-luvun lopun musiikista. Joskus olen jopa ajatellut, että taisin syntyä parikymmentä vuotta liian myöhään. Onhan se toivotonta maailmanparannusta näin jälkeenpäin katsoen, mutta toisaalta jos antaisi kyynisyyden viedä kokonaan, olisiko sekään paljon parempaa? Joten annan hiusteni kasvaa, ainakin henkisesti.
JuuTuubista löytyy tälläinen mielettömän hieno live-taltionti, jossa suuri sankarini Niilo rykäiseen pari komeaa sooloa. Hienoa nähdä kuinka soittaessaan Stills ja Young pystyvät soittamaan yhteen vaikka tässä vaiheessa lavan ulkopuolella oli toisin. Laitan myös linkin Spotify:hyn niille, jotka haluavat kuulla albumiversion. Voin myös toimia hippihengessä apteekkarina, jos joku haluaa tykittää Spotify:ta...
Muita hiuksianostattavia klassikoita löytyy täältä.
Ja se Spotify annos täältä.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Isä, poika ja 25 pöytää

Wainwrightin laulava suku on kiinnostava joukkio. Rufus on kelvollinen varsinkin laulaessaan kiltti yllään Judy Garlandin lauluja. Hänen siskonsa Marthan ääntä en jaksa kuunnella lainkaan. Mutta hänen isänsä Loudon Wainwright III on osoittanut, että ei polvi (tai mikään muukaan) välttämättä pojasta parane. Loudon on kova äijä, joka on levyttänyt vuodesta 1970 lähtien. Kahdenkymmenen studioalbumin ja neljän livelevyn lisäksi hän on muun muassa näytellyt paljon, esimerkiksi yhdessä suosikkielokuvassani, Cameron Crowen ohjaamassa Elizabethtownissa (2005).

Loudon Wainwrightin ”Prince Hal’s Dirge” on raivokas tilitys isän ja pojan välisestä suhteesta pojan näkökulmasta. Albumilta T-Shirt (1976) löytyvän laulun iskevin toteamus sukupolvien välisestä erosta liittyy yhdenlaiseen kestävyyteen: ”I can drink you under twenty-five tables” ällistyttää yksinkertaisuudellaan joka kuulemalla. Laulussa leijuu ärtymys ja viha, mutta myös usko tulevaan tai tarkemmin sanoen laulun minän tulemiseen. Ja kuka on tuo laulun minä? Se selviää livetaltioinnin noin kaksi ja puoli minuuttia kestävästä johdannosta. Loudon on ottanut komeasti historian ja kirjallisuuden haltuun…

Koska valitsemani versio on akustinen, alla on myös studioversio.

Tämän sunnuntain muita raivokkaita taisteluja pääset kuuntelemaan täältä.




lauantai 13. maaliskuuta 2010

Äiti ei halua... mitä siitä!

J.J. Cale oli 42-vuotias, kun hän vuonna 1980 levytti laulun “Mama Don’t” albumilleen Shades, joka julkaistiin helmikuussa 1981. Hän oli jo sen ikäinen, että vanhempien sukupolvelle ei ollut tavallista ärhennellä. Ainakaan vastustuksen pukeminen lauluksi ei ehkä ollut yli nelikymppiseltä yksinäiseltä kitarataiturilta kaikkein odotettavin teko. J.J. ilmaisikin erimielisyytensä tekemällä sukupolvien välisestä kuilusta humoristisen tilannekuvauksen, mikä kenties teki laulusta vastaanotettavamman, hyväksyttävämmän. Äidin tahdon vastainen toiminta on raapaistu kuulijan korvien väliin niin vallattoman hersyvällä svengillä, että suu messingillä voi sanoa klassikkoaseman olevan selvä. Ei olisi ihme, jos äiti nyökkäilisi laulun tahdissa. ”Cocaine”, ”After Midnight” ja ”Call Me the Breeze” lienevät ne, joista Cale tunnetaan - ja nuokin laulut yhdistettäneen tavallisimmin Eric Claptoniin ja Lynyrd Skynyrdiin. J.J. Cale on näkymätön mestari. Varsinkaan julkisuuden valot eivät häntä ole liiemmälti kiinnostaneet.

Sitten vielä se vastustus: Äiti ei halua kitaristin soittavan yksin. Äiti ei pidä bassosta, ei rummuista eikä toisesta kitarasta mistään musiikkiin usein liitetystä oheistoiminnasta puhumattakaan. Mutta, perskules, poika vain soittaa ja heittää pökköä pesään. Jiihaa, anna mennä TseiTsei!

Muita hupaisasti ponnekkaita sunnuntaiärhentelyjä on täällä.




maanantai 8. maaliskuuta 2010

Killers & Lou

The Killers featuring Mr. Cool.

Tsoni nampö tuu

Tietenkin "Johnny B. Goode" olisi numero ykkönen. Olisi kuitenkin silkkaa typeryyttä toistaa jo julkaistu lista. Siksi esitänkin vaihtoehtoisen listan. Kuten Panu jo totesi, Johnnysta kirjoitettuja biisejä löytyy vaikka kuinka. Minä lisään viisi seuraavaksi parasta. Sopikaamme niin, jotta ei tule tappelua. Tässä on siis muutama John Doe lisää.

Koska Johnny Cashia ei saa hänen nimensä perusteella mukaan, vaikka niin välttämättä haluaisinkin, heitän ykköseksi Ry Cooderin hauskan laulun nimeltä... kuinkas muutenkaan: "Johnny Cash". Listani toiselle pykälälle astuu Pearl Jamin "Johnny Guitar". Sen voisi ottaa mukaan pelkästään nimen elokuvaviittauksen takia, mutta Eddie Vedder on taas osunut johonkin suurempaan. Kyse ei ole vain jostain Johnnysta. Kolmantena parrasvaloihin heilahtaa The Killersin "Uncle Jonny", joka "did cocaine", jos tällainen kielten sekamelska sallitaan. Toistettakoon tässä, että Killersin Sam's Town (2006) on paras vuoden 2005 jälkeen julkaistu popalbumi. Neljäs on Men At Workin "Be Good Johnny". Tällä lienee jotain nostalgia-arvoa, vaikka nämä "työssä olevat äijät" olisivatkin pöllineet jonkun hittinsä muilta. Kukapa ei olisi - tahallaan tai vahingossa. Kuka uskoo vahinkoihin? Ja sitten viides... mikäs piru se oikein olisi. No niinpä tietysti: tulihan se Johnny Cash sieltä viimein. Siis Cashin tulkinta Frankien ja Johnnyn trad.arr.-tarinasta, joka on levytetty pitkälti kolmatta sataa kertaa. Trad.arr.-tyypillä on varmaan hirmuiset rojaltitulot.

Laulut on kuunneltavissa Spotifyssa, johon astut tästä.

1. Ry Cooder: Johnny Cash (I, Flathead, 2008)
2. Pearl Jam: Johnny Guitar (Backspacer, 2009)
3. The Killers: Uncle Jonny (Sam's Town, 2006)
4. Men At Work: Be Good Johnny (Business as Usual, 1982)
5. Johnny Cash: Frankie & Johnny (The Fabulous Jonny Cash, 1958)

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Kiiltoa

Vastapainona Tommin valitsemalle loistavalle 80-lukulaisen positiiviselle biisille asetan tähän kuunneltavaksi 90-luvun amerikkalaista vaihtoehtoista murjottelua. Kirkwoodin veljesten bändi Meat Puppets on itseasiassa jo aloittanut 80-luvun alussa, mutta saavuttivat suurimman kuuluisuuden vasta esiinnyttyään Nirvanan vieraina MTV:n Unplugged-ohjelmassa. Silloin minäkin bändistä kiinnostuin. En osaa sanoa tarkalleen mikä tässä porukassa viehättää, mutta jotenkin mukavan kotikutoista meinikiä. Bändin nimi tosin on aika kaamea, mutta ei annetan sen häiritä.
Muut sunnutaikudelmat löytyy täältä.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Uudet lääkkeet, please

Tämän sunnuntain klassikkoni on Huey Lewis & The Newsin ”I Want a New Drug”, joka löytyy erinomaiselta kasarialbumilta Sports (1983). Valinnalleni on kaksi pätevää syytä: 1) suomalaisten hiihdot Vancouverissa menivät niin huonosti, että uudet aineet ovat tarpeen ja 2) ensimmäinen todellinen keikka, jonka koin, oli Huey Lewis keikka Helsingin jäähallissa vuonna 1986. Nostalgiapisteitä tulee nyt 10+. Blogikollegani kanssa kävimme rokkaamassa... (Aiemmin olin nähnyt Matchboxin Turun konserttitalossa vuonna 1980, mutta sitä ei lasketa, koska minulla oli lapikkaat jalassa, vaikka keikka olikin messevä - ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.)



Muita nostalgisia lääkeannoksia löytyy tästä.

Omen est nomen

Jokin aika sitten kuuntelin Black Sabbathin Johnny Blade biisiä. Siinä kuunnelessa mietin miten monessa laulussa esiintyy Johnny-niminen henkilö. Jonkun aikaa päätä raavittuani keksin aika monta ja rupesin ihmettelemään miksi niin monessa laulussa esiintyy Johnny. Hyvissä tarinoissa tarvitaan nimiä, jotta ne tulisivat eloisammiksi ja koskettavammiksi. Mutta miksi Johnny? Miksei yhtähyvin Alpo tai Joe? Onko syynä vain se, että John sattuu olemaan yksi englanninkielisen maailman yleisimpiä nimiä (joka kahdeskymmenesviides amerikkalaismies on nimeltään John). Tästä johtunee amerikkalaisten käyttämä nimitys tunnistamattomalle ruumille: John Doe. Vai onko tämä John-nimen väännös vain helppo sijoittaa riimeihin? Vai kuullostaako se vain sopivan miehiseltä nimeltä, jolle voi kirjoittaa suuria surullisia tarinoita?
Voihan tietysti olla, että kaikilla laulun tekijöillä on ollut lähipiirissään Joku Johnny-niminen, joka on toiminut laulun innoittajana. Siinä tapauksessa top 5 Johnny biisien innoittajat ovat olleet aika surkimuksia. Valitsemani laulut eivät nimittäin ole mitenkään erityisen iloisia. Vain Chuck Berryn Johnny B. Goodilla sujuu ihan hyvin, vaikkei osakkaan lukea saati kirjoittaa.
Thin Lizzyn Johnny The Fox albumin aloittava Johnny-biisi on synkkä tarina narkkarista, joka on ajautunut täydelliseen umpikujaan ja kuolee poliisien luoteihin laulun aikana.
Myös Springsteenin Johnny 99 (oikealta nimeltään Ralph!) päätyy tarinan alkaessa työttömäksi. Ryypiskeltyään hän päätyy ryöstäessään ampumaan kaupan yövuorolaisen. Johnnyn matka päättyy siihen, että hän pyytää tuomaria muuttamaan elinkautisensa kuolemantuomioksi.
Fine Young Cannibalsin laulussa Johnny on vain kateissa, mutta sanoista voi päätellä, että tässäkään laulussa ei Johnnylla ole kaikki hyvin.
Viimeisenä välähdys Johnnyn surkeaa tarinaan tulee The Hootersin Johnny B. laulussa, jossa Johnny on edelleen eksyksissä, ilman suuntaa pimeällä autotiellä jahdaten mahdotonta unelmaa. Olen useasti miettynyt onko hän jotenkin sukua Johnny B. Goodelle.

Spotifyssa voi kuunnella tämän Top viitosen.

Chuck Berry: Johnny B. Goode (1958)
Thin Lizzy: Johnny (Johnny The Fox, 1976)
Bruce Springsteen: Johnny 99 (Nebraska, 1982)
Fine Young Cannibals: Johnny come home (Fine Young Cannibals, 1985)
The Hooters: Johnny B. (One way Home, 1987)

Bonuksena tämän sepustuksen innoittanut Sabbathin biisi Youtubetettuna:



Niin, kun asiaa aikani mietin huomasin, että Joe esiintyy aika useassa biisissä...