sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
antiparturihymni
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Isä, poika ja 25 pöytää
Loudon Wainwrightin ”Prince Hal’s Dirge” on raivokas tilitys isän ja pojan välisestä suhteesta pojan näkökulmasta. Albumilta T-Shirt (1976) löytyvän laulun iskevin toteamus sukupolvien välisestä erosta liittyy yhdenlaiseen kestävyyteen: ”I can drink you under twenty-five tables” ällistyttää yksinkertaisuudellaan joka kuulemalla. Laulussa leijuu ärtymys ja viha, mutta myös usko tulevaan tai tarkemmin sanoen laulun minän tulemiseen. Ja kuka on tuo laulun minä? Se selviää livetaltioinnin noin kaksi ja puoli minuuttia kestävästä johdannosta. Loudon on ottanut komeasti historian ja kirjallisuuden haltuun…
Koska valitsemani versio on akustinen, alla on myös studioversio.
Tämän sunnuntain muita raivokkaita taisteluja pääset kuuntelemaan täältä.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Äiti ei halua... mitä siitä!
J.J. Cale oli 42-vuotias, kun hän vuonna 1980 levytti laulun “Mama Don’t” albumilleen Shades, joka julkaistiin helmikuussa 1981. Hän oli jo sen ikäinen, että vanhempien sukupolvelle ei ollut tavallista ärhennellä. Ainakaan vastustuksen pukeminen lauluksi ei ehkä ollut yli nelikymppiseltä yksinäiseltä kitarataiturilta kaikkein odotettavin teko. J.J. ilmaisikin erimielisyytensä tekemällä sukupolvien välisestä kuilusta humoristisen tilannekuvauksen, mikä kenties teki laulusta vastaanotettavamman, hyväksyttävämmän. Äidin tahdon vastainen toiminta on raapaistu kuulijan korvien väliin niin vallattoman hersyvällä svengillä, että suu messingillä voi sanoa klassikkoaseman olevan selvä. Ei olisi ihme, jos äiti nyökkäilisi laulun tahdissa. ”Cocaine”, ”After Midnight” ja ”Call Me the Breeze” lienevät ne, joista Cale tunnetaan - ja nuokin laulut yhdistettäneen tavallisimmin Eric Claptoniin ja Lynyrd Skynyrdiin. J.J. Cale on näkymätön mestari. Varsinkaan julkisuuden valot eivät häntä ole liiemmälti kiinnostaneet.
Sitten vielä se vastustus: Äiti ei halua kitaristin soittavan yksin. Äiti ei pidä bassosta, ei rummuista eikä toisesta kitarasta mistään musiikkiin usein liitetystä oheistoiminnasta puhumattakaan. Mutta, perskules, poika vain soittaa ja heittää pökköä pesään. Jiihaa, anna mennä TseiTsei!
Muita hupaisasti ponnekkaita sunnuntaiärhentelyjä on täällä.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Tsoni nampö tuu
Koska Johnny Cashia ei saa hänen nimensä perusteella mukaan, vaikka niin välttämättä haluaisinkin, heitän ykköseksi Ry Cooderin hauskan laulun nimeltä... kuinkas muutenkaan: "Johnny Cash". Listani toiselle pykälälle astuu Pearl Jamin "Johnny Guitar". Sen voisi ottaa mukaan pelkästään nimen elokuvaviittauksen takia, mutta Eddie Vedder on taas osunut johonkin suurempaan. Kyse ei ole vain jostain Johnnysta. Kolmantena parrasvaloihin heilahtaa The Killersin "Uncle Jonny", joka "did cocaine", jos tällainen kielten sekamelska sallitaan. Toistettakoon tässä, että Killersin Sam's Town (2006) on paras vuoden 2005 jälkeen julkaistu popalbumi. Neljäs on Men At Workin "Be Good Johnny". Tällä lienee jotain nostalgia-arvoa, vaikka nämä "työssä olevat äijät" olisivatkin pöllineet jonkun hittinsä muilta. Kukapa ei olisi - tahallaan tai vahingossa. Kuka uskoo vahinkoihin? Ja sitten viides... mikäs piru se oikein olisi. No niinpä tietysti: tulihan se Johnny Cash sieltä viimein. Siis Cashin tulkinta Frankien ja Johnnyn trad.arr.-tarinasta, joka on levytetty pitkälti kolmatta sataa kertaa. Trad.arr.-tyypillä on varmaan hirmuiset rojaltitulot.
Laulut on kuunneltavissa Spotifyssa, johon astut tästä.
1. Ry Cooder: Johnny Cash (I, Flathead, 2008)
2. Pearl Jam: Johnny Guitar (Backspacer, 2009)
3. The Killers: Uncle Jonny (Sam's Town, 2006)
4. Men At Work: Be Good Johnny (Business as Usual, 1982)
5. Johnny Cash: Frankie & Johnny (The Fabulous Jonny Cash, 1958)
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Kiiltoa
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Uudet lääkkeet, please
Tämän sunnuntain klassikkoni on Huey Lewis & The Newsin ”I Want a New Drug”, joka löytyy erinomaiselta kasarialbumilta Sports (1983). Valinnalleni on kaksi pätevää syytä: 1) suomalaisten hiihdot Vancouverissa menivät niin huonosti, että uudet aineet ovat tarpeen ja 2) ensimmäinen todellinen keikka, jonka koin, oli Huey Lewis keikka Helsingin jäähallissa vuonna 1986. Nostalgiapisteitä tulee nyt 10+. Blogikollegani kanssa kävimme rokkaamassa... (Aiemmin olin nähnyt Matchboxin Turun konserttitalossa vuonna 1980, mutta sitä ei lasketa, koska minulla oli lapikkaat jalassa, vaikka keikka olikin messevä - ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.)
Muita nostalgisia lääkeannoksia löytyy tästä.