Basisti on rockmaailmassa usein ylenkatsottu luonnonvara. Heistä lienee eniten vitsejä (suhteessa muihin muusikoihin): "Milloin tietää, että lava on vaaterissa? Silloin kun basistin molemmista suupielistä valuu kuola." Bändissä kitaristi ja laulaja ovat ehdottomia tähtiä ja rumpali on se heppu, jolla on kapulat käsissä. Tarinoiden mukaan basistiksi pääty ne, jotka eivät osaa soittaa. Tämä ei liene totta, paitsi
Sid Viciousin kohdalla. Basistin ja rumpalin yhteen soitto on elintärkeää rockmusiikissa. Jos rytmiryhmä ei toimi on siinä turha vinguttaa kitaraa tai äänihuulia.
Usein basisti on ultraviileä hemmo, joka vähäeleisesti saapuu kustannuspaikalle ja aloittaa soiton. Keikka sujuu samassa paikassa rauhassa seisten ilmeenkään värähtämättä. Tästä yksi parhaita koskaan näkemiäni variaatioita on Huey Lewis and the Newsin basisti Mario Cipollina, joka koko keikan ajan pompotteli bassoa mustissa laseissa, valkoisessa paidassa, kravaatissa ja (muistaakseni) mustassa nahkatakissa tupakka viileästi suupielessä.
Monesti basisti on kuitenkin bändin luova voima tai tärkeä osa sen saundia. Usein bändi on basisitin bändi. Motörheadin sellainen. Lemmy Kilmister on yhtä kuin Motörhead. Lemmy tekee lähes kaikki biisit ja Lemmyn räkäinen ääni ja vielä röyhkeämpi bassosaundi hoitaa loput. Lemmyn bassottelu ei ole mitään pipertämistä vaan rehellistä sahausta.
Stingin myöhemmästä tuotannosta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta aikanaan hänen ja rumpali Stewart Copelandin perustama The Police yhtye oli aikanaan varsin omaperäinen trio. Bändi oli varsin tasavertaisten persoonien summa, mutta Sting lienee ollut se varsinainen hittinikkari. Sting on varsin monipuolinen basisti. Nuoruusvuosina hän soitteli jazz-musiikkia ja vielä rockurallakin voi kuulla vaikutteita noilta vuosilta.
Phil Lynott oli Thin Lizzyn ehdoton keulakuva ja sielu. Bändi, jonka tavaramerkki on harmoniset kitarasoolot, oli kuitenkin basisti-laulajan yhtye. Tätä todistaa hyvin se seikka, että Live and Dangerous levyn kannessa poseeraa Lynott. Dancing in the moonlight on hieno bassovetoinen laulu.
Red Hot Chili Peppersin basson varressa häärii yksi funkahtavimpia vielä eläviä basisteja. Flea on lavalla varsin hämmentävää seurattavaa. Häntä ei voi millään muotoa haukkua näkymättömäksi soittajaksi. Flea pomppii ja heiluu kuin heikkomielinen ja samalla soittaa aivan uskomattomasti. Aina välillä hän päästelee biisien väliin kummallisia ölinöitä. Flea on soittanut myös monien muiden muusikoiden biiseillä, mikä on myös todiste korkeasta ammattitaidosta. Työnäytteenä on tässä RHCP:n versio Stevie Wonderin klassikosta Higher Ground.
Jos tarvitsisi valita yksi basisti, jonka haluasi kuulla livenä se olisi edesmennyt John Entwistle. The Who oli siitä kummallinen bändi, että sen rytmiryhmä koostu kahdesta taitavasta sooloistista. Keith Moon ja John (lisänimeltä The Ox) tuntuivat soittavan aivan omia juttujaan, mutta kuin ihmeen lailla biisit pysyivät kasassa. Jos on joskus mahdollisuus nähdä the Kids Are Alright elokuva DVD:ltä, kannattaa katsoa lisämateriaaleista pari biisiä, joissa Entwistlen basso on tuotu etualalle. Silloin oivaltaa millainen vituoosi The Ox oli. Ikävä kyllä ammatitaudit veivät Entwistle ennenaikaiseen hautaan muutama vuosi sitten. Valitsin yhden Entwistle harvakseltaan tekemän biisin The Whon tuotannosta, joka on hänelle tyypillinen ironian sävyttämä tarina.
Top 5 Basistia:
5. Lemmy Kilmister: Ace of Spades
4. Sting: King of Pain
3. Phil Lynott: Dancing in the Moonlight
2. Flea: Higher Ground
1. John Entwistle: My Wife
Jos haluat kuulla basistien työnäytteet Spotifyssä, se löytyy
täältä.
