lauantai 25. syyskuuta 2010

Me olemme kaikki kuolleita

CMX-niminen kotimainen orkesteri julkaisee ensi viikolla 13.albuminsa, jonka nimi on Iäti. Siksi klassikkoni tänä sunnuntaina osuu kyseiseen orkesteriin. Tehtävä, joka minulle osuu, ei ole helppo, sillä voisin valita CMX:ltä helposti ainakin kolmekymmentä laulua.

CMX on helppo leimata elitistiseksi ja vaikeatajuiseksi. Toisaalta yhtälailla muutamia kymmeniä yhtyeitä voi perustellusti moittia riman alittamisesta. Yhtä perustellusti voi kuitenkin väittää, että CMX on osoittautunut merkittävimmäksi suomalaiseksi rockyhtyeeksi 1990-luvun alusta lähtien. Ensimmäinen albumi Kolmikärki ilmestyi 1990, mutta viimeistään Aurinko (1992) asetti suosioon johtavan polun.

CMX on oikeastaan myös kurja orkesteri, sillä niin monet haluavat kuulostaa samalta. Voisi jopa väittää, että CMX:ää matkien on tehty tässä maassa niin paljon paskaa radisoittohuttua, että oksat pois. Tämä on ikävää, mutta myös osoitus orkesterin merkityksestä. Niin, ja onhan bändi nyt jo 26-vuotias. Matkimaan pyrkineet ovat epäonnistuneet kenties kaikessa, mutta varsinkin sanoituksissa. A.W. Yrjänän kaltaista runollista rocktaituria ei ole toista. Tarkoitan sitä, että laulussa on jotain sanottavaa, joka saattaa vaatia jotain myös kuulijalta.

Klassikoksi asetan esimerkin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran ”Minne paha haudattiin”-singlen (2002) bonusbiisinä: ”Ehdota jotain parempaa” on siis albumien ulkopuolinen julkaisu. Laulu sai nimensä kuulemma siitä, että nimeä pohdittaessa kitaristi Timo Rasio pyysi koko ajan ehdottamaan jotain parempaa. Hiton osuva nimi silti ja siksikin. Ja laulu... kenelläkään muulla ei tässä maassa olisi varaa jättää moista kultakimpaletta b-viisun asemaan. Laulu on julkaistu myös 3cd-kokoelmassa Cloaca Maxima II (2004), jonka yksi levy on koottu 16:sta sinkuissa julkaistusta bonusbiisistä. Ällistyttävää kuultavaa.

"Me olemme kaikki kuolleita", ainakin jos vertaamme itseämme spektaakkelin yhteiskunnan meille syöttämiin kuviin. Mutta voimmeko tehdä muuta? Vaikeata se ainakin on. Siksi laulu avautunee melko pessimistisenä, joskaan ei lopun kuolemaväittestä huolimatta fatalistisena. Ehkä laulu on hätähuuto, komea hätähuuto.



Muut ällistyttävät klassikot löydät täältä.

tämän laulun halusin kuulla

Viimekertaisen klassikkoni jäljiltä olen tehnyt hallittuja aikamatkoja takaisin 90-luvun alkuun, jolloin nuorena opiskelijana jurotin musta t- ja flanellipaita yllä milloin missäkin räkälässä ja kuuntelin kaikenlaista musiikkia, josta osa putosi silloin karsinoituun Grunge-rockiin (olen aina inhonnut tuota nimitystä). Ajattelin jakaa osan tästä aikamatkasta täällä, sunnuntaiklassikoina. Tämä seuraavan laulun valitsin siksi, että en sitä voi tällä hetkellä kuunnella kuin youtuben välityksellä (CD on kotona ja koti kaukana).
Screaming Trees tuli jostakin Seattlen lähistöltä ja soitti hivenen psykedelialla maustettua vetävää kitararokkia. Nearly Lost you on erinomainen esimerkki tästä ja lisäksi taisi olla yhtyeen läpimurtohitti. Video ei ole ihmeellinen, mutta kitaristin kuperkeikka biisin loppupuolella on suloinen.

Muita sunnuntaikuperkeikkoja löytyy täältä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Tulossa: Neil

Neil Young julkaisee uuden albumin 28. syyskuuta. Le Noise -nimisen kokonaisuuden on tuottanut Daniel Lanois. On kiinnostavaa kuulla, mitä muun muassa U2-tuottajana häärinyt Lanois Niilon kanssa saa aikaan. Kuulemani yhteistyön hedelmät ovat olleet lupaavia. Tässä on niistä yksi. Videokin korostaa yksinkertaisuudessaan komeasti esiintyjänsä ilmaisua.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Purkkaa mutta ei ihan jytää

Mitä voi tulla musiikista, jos basisti syö purukumia, kosketintoittajan lempinimi lienee sama kuin Brian Jonesilla: Mr. Shampoo ja rumpali olettaa paidattomana olevansa vuoden keho? No, todella menevää progressiivista rokkia tietenkin. Englantilainen Camel on progressiivisen rockin aatelia, vaikkakin turhan tuntemattomaksi jäänyt orkesteri.

Klassikkovalintani on vuonna 1973 ilmestyneen, yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbumin B-puolen avausraita ”Never Let Go”. Valitsin sen, koska sen yhteydessä mainitun luonnehdinnan ”progressiivinen” ei tarvitse pelottaa tai ärsyttää ketään. Laulu on helposti lähestyttävä ja niin komeata, että kuva ja ääni eivät pysy synkassa loppuun asti… Jos synkronian katoaminen häiritsee, kannattaa sulkea silmät ja antaa musiikin viedä vaikka laulun nimi ehdottaakin toista.

Muita purukumin pureskelun tahdissa kuunneltavia ralleja löytyy täältä.


lauantai 11. syyskuuta 2010

Sä näät mut tai et nää

Brittipop, tai mitä nimeä nyt käyttääkin, toi minulle monta hyvää bändiä, jotka eivät olleet brittipoppia yhtään sen enempää kuin Scorpions on heviä. Näistä yhtyeistä muistetaan median rakentamat tappelijat, juuri niin, ne kaksi, joista toinen oli jokaisen mielestä paljon parempi kuin se toinen. Useat brittipopinvaasion aalloissa korviimme ja silmiimme tulvahtaneet bändit on jo unohdettu. Toiset on unohdettu ihan syystä, toiset turhaan. Yksi näistä on Supergrass, joka unohdettiin, kun pojat päättivät astua hieman kokeilevammalle polulle. Viimeinen albumi, Diamond Hoo Ha (2008) taas on niin tanakka ja vetävä rocklevy, että se tulisi olla pakollinen kuultava kaikille. No, ainakin kannattaisi kokeilla.

Klassikoksi asetan toisen albumin In It for the Money (1997) tunteikkaan menopalan “You Can See Me”, jonka voi tulkita kertovan esimerkiksi julkkiksena olemisen vaikeudesta, yhtäältä ikävästä yksinäisyydestä, mutta toisaalta yksinäisyyden tarpeesta.

“You can't see me, I'm not really there,
You can't see me.”



Lopuksi muisto: Näin toukokuussa 1997 Supergrassin Hollannissa Pinkpop-festivaalissa. Tilaisuudesta teki riemastuttavan se, että koko edellisen päivän satoi kaatamalla. Tai oikeastaan riemua toi vasta sateen seuraus. Festivaalialue oli muuttunut suureksi mutapainiareenaksi .Yön aikana festivaalin järjestäjät olivat piilottaneet kuran vuoraamalla alueen kuivalla heinällä, jota oli kulunut ”muutamia” paaleja. Kun Supergrass esiintyi, yleisö alkoi heittää heinää ilmaan. Osuvaa. Tunnelma oli hupaisa. Niin, ja bändi nautti ja oli erinomaisessa vedossa.

Muut heinäpaaliklassikot ovat klikkauksen päässä täällä.

Musiikkia monsuunisateessa


Aasinsilta voi olla varsin hutera joskus, mutta minkäs teet. Tänään lompsiessani monsuunisateen alla ajattelin, että saisi tämäkin halvatun sade jo lakata. Myöhemmin, kun mietin sunnuntaiklassikkoaihetta tuli mieleeni Blind Melonin No rain biisi. Blind Melon jäi varmaan aika tuntemattomaksi ilmiöksi tätä hittiä lukuunottamatta. Se on sääli, sillä olisi ollut mukavaa kuulla enenmänkin letkeää, turhaa siloittelua karttavaa soittoa. Biisistä välittyy aito soittamisen ilo. Se jo on itsessään hieno asia tässä loppuun asti hiotussa digitaalisessa maailmassa. Tässä on rentoa, hipahtavaa ja psykedeelistä otetta, joka saa (tämän) kuuntelijan tuntemaan olonsa kotoisaksi ja iloiseksi. Olotila, joka on mitä parhain ajatellen sunnuntaita. Lisäksi tässä on varsin suloinen video. Se saa kaikessa naiviudessaan katsojan hymyilemään. Tämäkin on hyvä seikka ajatellen sunnuntaita.
Ikävä kyllä bändin laulaja, Shannon Hoon, kuoli lähes 15 vuotta sitten kokaiinin yliannostukseen. Kaikissa pilvissä on hopeareunus ja happosadetta keskellä, lainatakseni ja muunnellakseni englanninkielistä sanontaa "all clouds have a silver lining".

Muita rennosti soitettuja klassikoita voi löytää täältä.

Ja koska joku jossakin ei halunnut minun upottavan tätä videota joudutte, te, rakkaat lukijani osoittaamaan kursorillanne tätä linkkiä. Kiitos ja Anteeksi.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Reipas klassikko

Olen tässä muutamana sunnuntaina valinnut aika melankolisia klassikoita. Päätin tänään muuttaa hieman suuntaa. Mielestäni reipas pop-laulu voisi sopia tämän aamun tunnelmiin. Foo Fighters on Dave Grohlin luotsaama bändi, jonka hän perusti Nirvanan jälkeen. Itseasiassa ensimmäinen Foo Fighters albumi on oikeastaan Grohlin soolo, sillä hän muistaakseni soitti kaikkia instrumenttejä levyllä. Myöhemmin kokoonpano on muuttunut jonkin verran, mutta nyttemmin se on vakiintunut Chris Shiftlett-Taylor Hawkings-Nate Mendel-Grohl muotoon. Bändin musiikki on minusta hienosti rakennettua pop-musiikkia. Se tallaa tukevasti The Beatlesin, The Whon ja Ramonesin viitoittamalla tiellä tehden omansalaista kolmisoinnun variaatiota. Olkoonkin, että musiikki soitetaan raskaalla kädellä ja tukevassa haara-asennossa, on tämä minusta pirteää, huoletonta pop-musiikkia.
Useat heidän levyistään päättyvät upeaan, pitkään paisutteeluun, joita kuunnellessa tulee aina hyvä mieli. Valitsin tälle sunnuntaille yhden tälläisen poskettoman mahtipontisen 8-minuuttisen: Come Back. Biisin nimi myös kuvaa eilisiä tunnelmia Hong Kongin retkellä.
Muita sunnuntain pophelmiä löytyy täältä.