Tuima yllytti. En voinut vastustaa haastetta. Joudun turvautumaan pääasiassa tietokoneeni digitaaliseen levyhyllyyn. Koetan muistin sopukoista löytää myös oikean levyhyllyni, jottei vastauksesta tulisi pelkästään virtuaalitodellisuuspohjainen.
Oletko mies vai nainen? Kid A
Kuvaile itseäsi. Real Gone
Kuinka voit? I've got the ol' kozmic blues again Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Nuthin' Fancy
Mihin haluaisit matkustaa? Hotel California
Kuvaile parasta ystävääsi. Odds and Sods
Mikä on lempivärisi? Blonde on Blonde
Millainen sää on nyt? Clouds taste Metallic
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Red Sails in the Sunset
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Nevermind
Mitä elämä sinulle merkitsee? Time Fades away
Millainen parisuhteesi on? Pikkutaivas
Mitä pelkäät? Dark Side of the Moon
Päivän mietelause? Give 'em enough rope
Minkä neuvon haluaisit antaa? Never mind the Pollocks
Olen viime aikoina oppinut arvostamaan hiljaisuutta entisestään. Kiinassa melusaaste on aivan eri tasolla kuin harvaan asutussa pohjolassa. Täällä ihmiset eivät häiriinny kakofoniasta. Kaduilla autoilijat kuluttavat puhki torviaan, kaikenmaailman varashälyttimet vinkuvat väliin, alle ja päälle. Ihmiset huutavat melun ylitse toisilleen ja varmuuden vuoksi lähimarketin kaiuttimista tursuaa paikallista jarisillanpäätä. Jos vaikka kahvilassa puhelin soi ja puhelimen omistajaa ei huvita vastata on kaikkien mielestä kohtuullista antaa sen huutaa kaiken muun äänen lisänä. Ravintollassa keskustelun voimakkuus saisi mieskuoro huutajat kiristämään kumikravaattejaan.
Tätä luonnonilmiötä kunnioittaen (ja kuulovauriota ennustellen) valitsin klassikon Depeche Moden tuotannosta: Enjoy the Silence. Nauttikaa. Hiljaisuudesta.
Muiden hiljaisten klassikoiden voi antaa kuiskia täällä.
Viime viikolla esiin nostamani Boo Radleysin “Ride the Tiger” päättyi takaperin kuultuihin taustoihin. Olkoon se aasinsilta, jota pitkin kuljetaan suoraan brittiläisen poprockin huipulle. Ilman manchesterilaista Stone Rosesia ei olisi esimerkiksi koskaan ollut Oasista (mikä olisi saattanut olla hyväkin asia). Gallagherin veljesten tuittuilukin saattoi olla Stone Rosesin kitaristilta John Squirelta opittu/varastettu tapa. (Vaikka taitavat veljekset olla juntti-idiootteja ihan oikeastikin.) Harmittavinta tuittuilua oli se, että Stone Roses eli vain kymmenen vuotta 1984-1994. Tuosta ajasta jäi vain kaksi albumia, The Stone Roses (1989) ja Second Coming (1994).
Debytti on niin komeata, tarttuvaa mutta persoonallista poprockia, että melkeinpä kuka tahansa muusikko haluaisi nähdä kannessa oman nimensä. Albumilla on hittiä hitin perään, mutta “Made of Stone” on hittilistan kärkeä. Se ilmestyi singlenä helmikuussa 1898. Ilman b-puoltaan se ei olisi kuitenkaan mitään tai ei ainakaan sama tajunnanräjayttäjä. Kääntöpuolelta löytyvä “Guernica” on yhtä vääristynyt kuin viittauskohteensa, Pablo Picasson samanniminen, ihmisen mielettömyyttä kuvaava taulu. Stone Rosesin ”Guernica” on a-puolen”Made of Stone” takaperin, joskin hieman poikkeavin sanoin. ”Guernica” on yksi ällistyttävimpiä lauluja, joita olen kuullut. Se vetoaa yhä, aina.
Tartun Tuiman heittämään haasteeseen ja vastaan kysymyksiin hyllystä löytyvien levyjeni päätytekstien elikkäs albumien nimien mukaisesti. Vain Neil Young lipsahti vastauksen antajaksi kahteen otteeseen.
Oletko mies vai nainen? Beautiful Freak
Kuvaile itseäsi. Pointless Nostalgic
Kuinka voit? Internal Exile
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Everybody Knows This is Nowhere
Mihin haluaisit matkustaa? Close to the Edge
Kuvaile parasta ystävääsi. Not for Beginners
Mikä on lempivärisi? Black and Blue
Millainen sää on nyt? Thunder and Lightning
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Euphoria Morning
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? You Gotta Say Yes to Another Excess
Mitä elämä sinulle merkitsee? ConstrucKtion of Light
Millainen parisuhteesi on? The Final Cut
Mitä pelkäät? Living with War
Päivän mietelause? The Least We Can Do Is Wave to Each Other
Ajattelin vielä hieman jatkaa vierailuja 90-luvun alkupuolelle, jolloin olin nuori ja ruutupaitainen. Alice in Chains oli yhtye, jonka levyn ostin sattumalta eräästä pariisilaisesta levykaupasta. Tämä kauppa oli lopettamassa toimintaansa ja siksi sieltä sai tyhjätaskuisen opiskelijan näkökulmastakin halvalla levyjä. Jostakin sattuman oikusta valitsin sieltä kaksi CD:tä joita molempia kuuntelin myöhemmin paljon. Alicen levyssä viehätti raskassoutuinen hidas poljento ja tunnelma. Layne Stayle:n ja Jerry Cantrellin Laulu muistuttaa enemmän suomalaista virrenveisuuta, kuin ripeää rock-laulantaa. Laulujen aiheet ovat toki aika synkkiä, mutta jostakin syystä se on ollut minusta aina lohdullista kuunneltavaa. Ikään kuin nämä laulut olisivat muistumia pohjalla olosta, kun sieltä on päässyt kipuamaan ylös ja voi jo hymyilläkin kipeille hetkille. Kuopan reunalla voi olla mukava heilutella jalkojaan, kun tietää missä pohja on.
Ikäväkseni on kerrottava, että yhtyeen laulaja Layne Stayle menehtyi 2002 työperäiseen tautiin, heroiinin yliannostukseen.
Muita pohjalta ponnistavia klassikoita häämöttää täällä.
Brittipopin aitauksen persoonallisimpia yhtyeitä oli The Boo Radleys. Sanon oli, koska heitä ei enää ole. Vaikka heidänkin musiikissaan kaikuu Beatlesin ja Rollareidenkin askellukset, kyse ei ole mistään idoleiden seuraamisesta, ihannoimisesta tai apinoimisesta. Jos Boo Radleysille haluaa verrokin, se voisi kitarasoundin takia olla Manic Street Preachers. Siihen nekin yhtäläisyydet sitten taitaisivat jäädä. Harmi, että Boo päätti päättää yhdessä musisoimisen juuri ennen kuin siirryimme tälle vuosituhannelle. Harmi, oli myös se, että brittipopiksi nimitetty oli median skandaaleja ja kaksintaisteluja vaahtoavassa meressä vain Oasista ja Bluria. (Ei niitä olisi ollut ilman Stone Rosesia.)
The Boo Radleys oli olemassa noin vuosikymmenen vuodesta 1988 vuoteen 1999. Siihen väliin mahtui onneksi vierailu Ruisrockissa vuonna 1995. Tuolloin yhtye oli huipulla, kun samana vuonna ilmestynyt albumi Wake Up! (1995) napsahti brittien albumilistan kärkeen. Hienot melodiat, tarttuvat kitarariffit ja kertosäkeet tekevätkin albumista menojalkaa vipattavan ja siksi myös, aivan oikein, hauskan.
Yhtye julkaisi jo seuraavana vuonna uuden albumin C’mon Kids (1996), joka hakkaa mielikuvituksellisilla ja paikoin radiosoiton asettamia rajoja karkaavilla sävellyksillään edeltäjänsä mennen tullen. Myös C’mon Kids on täynnään vetäviä, tarttuvuudellaan korvaan ja mieleen vetoavia ralleja, mutta myös omapäisiä oivalluksia. Siksi se on klassikkoalbumi. Jotkut albumin raidoista nousivat brittilistalle, mutta aiemman levyn aallonharjalta media tuntui hylänneen yhtyeen kuin lehmänpaskan asfaltille. Klassikkovalinnakseni sopisikin mainiosti albumin päättävä, oireellisesti loppuun viittaava ”One Last Hurrah”. En kuitenkaan valitse sitä, vaan toiseksi viimeisen, yltiöpäisen melodisen, kitararämistelyyn päättyvän herkkuannoksen ”Ride The Tiger”. Se on esimerkki siitä, missä tämä orkesteri oli parhaimmillaan.
Laulun synnystä pieni tarina on luettavissa täällä.
Muita vaiettuja ja/tai kadonneita suuruuksia saavutat täältä.
Kämppä, jossa olen bunkannut viimeiset kaksi kuukautta muuttui viime viikolla kodiksi; perhe saapui luokseni. Siksi valitsin sunnuntaiklassikoksi perinteiset muuttobiisit. Olen kotoa muutettuani aina soittanut tietyt biisit muuton yhteydessä: Yhden juuri ennen stereoiden irtikytkemistä ja toisen uudessa kodissa heti stereoiden kytkemisen jälkeen. Myönnän auliisti, että stereoiden kytkeminen on ensimmäinen tehtävä uudessa kodissa ja viimeinen vanhassa.
Lähtölaulu on aina ollut Queenin Leaving home ain't easy, joka on sopivan melankolinen tilitys erosta, joka sopii siihen haikeaan tunnelmaan, kun lähtee tutusta kodista kohti uutta.
Uuden kodin ensimmäinen laulu on pitkään ollut Crosby, Still & Nash:in Our House (Minulla on sellainen tunne, että se ei ollut ensimmäisissä muutoissa mukana). Tässä laulussa on aurinkoinen, toivekas ja hipahtava meininki, joka pehmentää uuteen laskeutumista juuri oikealla tavalla.
Tänään klassikkovalintani ei ole hyvä. Lähtökohdan voisi kuvitella olevan huonoksi, mutta näin ei ole. Tässä tulee selitys. Siirryin lapsuudesta varhaismurrosikään hard rock -orkestereiden avustamana. Rainbow ja Whitesnake olivat aluksi kaksi suurinta. Ritchie Blackmoren klassisen musiikin kanssa flirttailevat kitarasoolot sekä David Coverdalen mikrofonitangon fallinen heiluttelu tekivät tehtävänsä: tämä poika oli sekä ”difficult to cure” että ”rough ’n ready”. Tai no, jos en nyt 13-vuotiaana ihan vielä sentään.
Siskoni oli toista maata, saakelin poppari, jonka kaseteista raikuivat iloluontoiset kosketinsaundit. Eihän sellaista jaksanut kuunnella kukaan, luulin, enkä varsinkaan minä, jonka maailmankatsomuksessa oli idullaan nimitys ”Hevi-Tommi”. (Tällä nimellä minua tosiaan leimasivat jotkut vielä, kun olin viidentoista.) Mutta takaisin vuoteen 1983…
Siskoni yllätti. Tai paremminkin minut pääsi yllättämään hänen kasettisoittimensa toisto. Aloin tottua orkesteriin nimeltä Classix Nouveaux, jota siskoni vaihteli soittimessaan Duran Duranin kanssa. Erityisesti orkesterin kolmeannen, The Secret -albumin laulu ”Manitou” alkoi soida päässäni jotenkin erityisenä. Tänään tietekin ihmettelen, miksi näin oli. Pelkästään Sal Solon kalju tai Jouko Tapanin läsnäolo bändissä eivät minulle riittäneet, vaikka toki jo tuolloin annoin tehdä itseni asiasta tietoiseksi. Ja, nyt kuunneltuna, voin todeta, että kertosakeessä on rajuhkon irtioton tunnelmaa. Ei siinä mitään Coverdalen kepinheiluttelua ole, mutta jotain sentään. Tai päättäkää itse.
Tämän hämmentävän biisin kuuntelin tänään kahdesti enkä tiedä miksi. Ehkä tämä on kasarikannuttelua pahimmillaan, mutta levy on näköjään ollut kirpparilta pakko ostaa. (Vaimo nauroi biisiä enkä moiti häntä. En moiti teitäkään, jos nauratte. Minäkin nauran… nyt.)
Muita, yhtä hauskoja ja kentien ei yhtä hauskoja klassikoita löytyy tästä linkistä.
Tähän päivään pitäisi klassikoksi istuttaa tietenkin jotakin, jossa John Lennonilla on ollut näppinsä pelissä. Olisihan setä jo sen ikäinen. Mutta koska en halua Lennonia, enkä oikeastaan ole halunnut koskaan sen jälkeen, kun 12-vuotiaana tanssin Sarin kanssa "Womanin" tahtiin, valitsin Rick Millerin. Hänen "Bohemian Rhapsody" -esityksensä on varmaan nähnyt ja kuullut jokainen, mutta klassikkoa ainakin on riittämiin, tarkaan ottaen yksi plus jotain lauluja, kaksikymmentäviisi laulajaa ja ainakin kaksi kitaristia. Kai tästä Lennoninkin jonkun mutkan takaa löytää.
