sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joulusinglet

Ensimmäinen joulusingleni (siis semmoinen muovikeikko, jossa yksi biisi kummallakin puolella) oli Bruce Springsteenin Santa Clause is coming to town. Ostin sinkun, koska A-puolella oli My Hometown. Vasta kotiin päästyäni huomasin, että B-puolella oli joululaulu. Silloin päätin keräillä suosikkieni joulusinkkuja. Seuraava sinkku oli John Lennonin Happy X-mas. Se on mielestäni yksi parhaista joululauluista. Se on yleensä ensimmäinen joululaulu, jonka laitan levylautaselle jouluaaton lähestyessä.
Kolmas single tuli vastaan muistaakseni Porte de Clignancourt:in kirppiksellä. Opiskelin Pariisissa. Kahviloiden ja kapakoiden lisäksi tuli koluttua kirppiksiä. Sieltä tämä klassikko löytyi. Valkoisen, hieman nuhraantuneen kannen sisältä löytyi puhtaan valkoinen vinyylisinkku, jonka A-puolella on Please come home for Christmas ja B-puolella Funky New Year. Singlen takakanteen oli kuulakärkikynällä kirjoitettu: Yves. Mietin miten Yves oli pystynyt luopumaan tästä aarteesta? Tuskin koskaan tulen ymmärtään hänen ajatuksiaan. Olkoon tämä klassikko omistettu Yvesille ja ennen kaikkea perheelleni, joka tekee kuten Don Henley levyllä anelee.


P.S. Keräilyharrastukseni ei ole paljoa edennyt noista kolmesta Singlestä. Thin Lizzyn Joulusinkku on ollut etsinnässä jo noin 30 vuotta. Lahjoituksia otetaan vastaan.

Muita keräilykohteita voi kuunnella täällä.

Paholaisen tie

Joululaulua en tarjoa, vaikka niin kai pitäisi. Syitä on kaksi: 1) M.A. Nummisen ”Joulupukki puree ja lyö” ei löytynyt YouTubesta säällisenä versiona. 2) Väitöskirjani vaatii tietä ja vapautta.

John Mellencampin
Freedom’s Road -albumin (2007) nimibiisistä pitää muistuttaa, koska mikään ei ole muuttunut. Koko albumi on kolmen k:n kamaa: koskettavaa, kaunista ja komeata, kuten äijän tuotanto sen jälkeenkin. Vaikka laulu on suunnattu aikansa Georgelle ja hänen kavereilleen, sen aiheen voi ajatella sopivan myös jouluun, joka lienee rauhan aikaa. Se sopii myös minun vapautta tieltä hakevien tarkasteluuni, vaikka kyseessä onkin hieman erilainen tie.



Muut tiet ovat täällä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Nalle Wahlroosin kehtolaulu

Tein viiden listan tämän vuoden parhaista levyistä. Ry Cooderin Pull up some dust and sit down ei aivan mahtunut sille, mutta levy avausraita No banker left behind sopii mainiosti sunnuntaiklassikoksi. Se on todella hieno protestilaulu, joka ei ole liian vakava vaikka käsitteleekin vakavaa aihetta: pankkien ahneutta. Biisin nimi on lainattu Robert Scheerin pankkikriisiä käsittelevästä artikkelista, joka toimi innoittajana koko levylle. Cooderille tyypiliseen tapaan musiikki on tyylillisesti virheetön.



Muita tuutulauluja voi kunnella täällä.

Parhaat albumit osa II

On ihan pakko myöntää, että kolleegani Tommi onnistui tekemään vuoden parhaiden albumien valitsemisesta erittäin vaikeaa. Lista sisälsi niin monta minukin mielestä loistavaa levyä, että tautologialta ei voi välttyä. Pahoitteluni.
Koetan kuitenkin pysyä viiden parhaan formaatissa, koska silloin luultavasti 80% valinnoistani eroasi Tommin listasta.

1. Eddie Vedder: Ukulele songs

Eddie sai minut ostamaan Ukulelen, jota nyt rämpyttelen iltaisin sohvalla istuen. Se yksinään tekee tästä merkittävän albumin. "Eddie managed single-handedly make ukulele cool."

2. White Denim: D

Tämä on minun tämän vuoden ehdottomin yllättäjä. Kuulin heidän studio-live taltionnin ja olin myyty. Aivan mieletöntä soittoa. Musiikillinen coctail joka räjäytti minun tajuntani. Tämä levy Sai myös Tommin innostumaan.

3. Foo Fighters: Wasting Light

Foo Fighters on minulle aina varma nakki. Tämä ei ole heidän paras levy, mutta hieno joka tapauksessa.

4. Thurston Moore: Benediction

Sonic Youth yhtyeen kitaristin komea soololevy on yksi vuoden 2011 ehdottomia helmiä. Beck Hansonin tuottama levy särisee juuri oikealla tavalla. Ei ihan kaikkein helpoimpia levyjä kuunnella, mutta on loppujen lopuksi vaivan arvoinen.

5. Soundgarden: Live on I-5

Koska Tommi oli nostanut 22 Pistepirkon loistavan levyn listalleen, on minun tyydyttävä Soundgardenin konserttitaltiointiin Live on I-5. Sinänsä levy ei ole ehkä olisi oikeutettu listalle, koska se on kooste 1996 soitetuista keikosta. Siinä on kuitenkin niin komeita biisejä ettei sitä voinut ohittaa. Levyllä on kaksi coveria, jotka toimivat komeasti, koska niiden parina on Soundgardenin oma biisit, jotka tuovat uudenlaista syvyyttä molempiin pareihin. The Beatlesin Helter Skelter on saumattomasti liitetty Boot Camp biisiin ja Iggyn klassikko Search and Destroyn jälkeen soi Ty Cobb.

5B. 22 Pistepirkko: Lime green DeLorean
5C. Ry Cooder: Pull up some dust and Sit Down
5D. Steve Earle: I'll never get out of this world alive
5E. Pearl Jam: Twenty (Original Motion Picture Soundtrack)

Eihän se nyt niin vaikeat ollut mahduttaa parhaita levyjä top viiteen. 22 pistepirkko on vuosi vuodelta vakuuttavampi. Uusimman levyn kuultuani olin vakuuttunut, että Neil Youngin olisi syytä soittaa Utajärven poikien kanssa.
Ry Cooderin levy on hieno protestilaululevy. Cooderille tyypilliseen tapaan musiikkihistoriallisesti virheetön suoritus. Etenkin avausraita No Banker left behind on kertakaikkisen herkullinen laulu pankkikriisistä.
Steve Earlen levy on hieno kokoelma tavallisten ihmisten tarinoita.
Pearl Jam. Tämä ei liene kenellekään yllätys. Koska Kiinan palomuuri kiusaa tänään. Jää minulta näytteet pois. Koetan päivittää tänne näytteet, jos Maon ideologiset jälkeläiset suinkin sallivat.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Parhaat albumit 2011

Tässä ne ovat - vuoden 2011 parhaat albumit. Niistä ei kaikista tule klassikoita, mutta muutamista tullee. Jokainen valitkoon haluamansa. Tehtävä ei ollut tänä vuonna vaikea, vaikkakin aivan viimeisillä metreillä mukaan hyppäsi vielä yksi, ihan kolmanneksi asti. Ykköspaikalle ei muuta vaihtoehtoa ollut.

Top 5 -lista on nyt kaksinkertainen, jotta en tekisi monelle hienoudelle vääryyttä. Mainittakoon vielä, että listalle oli tyrkyllä niin voimallisesti myös yksi kokoelma ja konserttitaltiointi, että en tohtinut jättää niitä pois. Sijoitin ne kuitenkin yhdessä sijalle kymmenen, jotta eivät veisi paikkoja varsinaisilya uutuuksilta. Tarkkaavainen, valistunut lukija kuitenkin huomannee, että nuo nyt sijalla kymmenen olevat olisivat "normaalioloissa" listallani varsin korkealla.


1. Opeth: Heritage




2. The Horrible Crowes: Elsie




3. White Denim: D




4. Tori Amos: Night of the Hunters




5. Eddie Vedder: Ukulele Songs




PLUS


6. Kurt Vile: Smoke Ring for My Halo




7. Arctic Monkeys: Suck It and See




8. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean




9. Tom Morello The Nightwatchman: World Wide Rebel Songs




PLUS PLUS


10a. Pearl Jam: Pearl Jam Twenty Original Motion Picture Soundtrack




10b. Rush: Time Machine 2011: Live in Cleveland



Klassikoiksi valikoituja niitä halajaville voi napsauttaa lissä täältä.


sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Pekka ja Risto

Minä seuraan blogikollegaani ja valitsen tähän sunnuntaihin suomalaista. Kolme vuotta sitten kuollut Pekka Pohjola on säveltänyt yhden sellaisen laulun, että oksat pois... ja risut ja männynkävyt ja kaikki muukin. Valitettavasti "Risto" löytyy YouTubesta studiotallenteena vain kahteen osaan jaettuna. En nyt lähde kummemmin taustoihin, joten eipä tässä muuta.





Ja halukkaille sama vielä livenä. Kertakaikkiaan...



Risteys muihin klassikoihin majailee täällä.

sinivalkoista sykedeliaa

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä syy valita sunnuntaille suomalaista soittoa. En kuitenkaan halua upota ihan niin syvään sineen, että kuuntelisin Olaa, Juicea tai Kutri-Helenaa. Ajattelin myös välttää tätä nykyisin niin muodikasta isänmaallista paatosta ja uhoa. En siis aio laittaa ylleni "kiitos 1939-1944" -paitaa (jota en omista) ja laulaa Kuosmasen kanssa kuorossa Finlandiaa. Haluan nähdä kaukaisen kotimaani kirjavan kirkkaana.
Jostakin muistui mieleeni mainio bändi surkealta 80-luvulta: Nights of Iguana. Tuolloin bändi näppärät laulut ja tuoreet saundit tuntuivat raikkaalta tuulenhenkäykseltä aika väsyneessä viimeisillään hoippuvassa Juppi-Suomessa. Vielä nytkin biisissä on jotakin ajatonta iloa, joka saa hyvälle tuulelle. Valitettavasti biisi löytyy tuolta JuuTuubista vain hivenen mutaisena miksauksena hittimittari-nimisestä ohjelmasta. Alkuperäinen albumiversio soi kirkkaammin (sen voit kuunnella täältä: Spotify). Kaikesta huolimatta laulussa on hyvä, huoleton tunnelma. Akkarit helisevät mukavasti ja Floydin (Tero Isohanni, 1962-2006) sanoituksessa on riemukkaita psykedelian sävyjä. Se saisi minun puolestani tanssittaa valtakunnan kevytkermaa keltaisessa salissa tulevana itsenäisyyspäivänä.



Pahoitteluni, että Kansanedustaja Alatalo sinisine laseineen pääsee ääneen videon lopussa.
Muita kermaa kuohuttavia klassikoita voi vatkata täällä.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Pakko päästä pois

Jo jonkin aikaa mielessäni on viivähtänyt yksi jos toinenkin kotimainen tieteemainen viisu. Suomalaista road-elokuvaa tarkasteleva väitöskirjani on pisteessä, jossa kaikenlaiset aihetta määrittävät kehystykset tyrkyttävät itseään tykö. Musiikissa tie-, matka- ja pakoaiheisia lauluja on riittämiin, vaikkakaan kelvollisia ei ole kuin muutama. Jos päätän kirjata tutkimukseni alkuun jotakin motoksi, tiedän, mistä laulusta sen otan. Ei, kyseinen laulu ei ole "Moottoritie on kuuma".

Eikä se ole tämänkertaisesta klassikostanikaan, vaikka samassa teemassa kuljetaankin. Siis nimenomaan kuljetaan. Tehosekoittimen ”Pakko päästä pois” on turhista jousistaan huolimatta onnistunut, elokuvallinen lähdön ja kulkemisen kuvaus. Se löytyy samannimiseltä ep:ltä ja albumilta Varoittava esimerkki (1998).



Muita irtaantumaan pyrkiviä ralleja voit tavata täältä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kuka saatana antoi helvetin jäätyä?


The Eagles on bändi, jossa on maailman paskin kannuttelija. Don Henleyn kapulat pitäisi polttaa. Ja rumpupatteri polttohaudata juhlallisin menoin Malibun edustalle. Toisaalta on pakko myöntää, että tuon onnettoman rumpujen kolistelun antaa anteeksi, kun kuuntelee Desperado-levyä. Se on täynnä hienoja helmiä. Tällä levyllä länsirannikonsoundi ei ole vielä hionut ihan kaikkia särmiä pois. Yhtenä tekijänä on Bernie Leadonin bluegrass-henkiset mandoliini- ja banjopätkät. Doolin-Dalton kiteyttää Westernien tunnelman ja aiheet hienoksi parin minuutin monumentiksi. Yksinäisyys, vapaus, kuolema ja uskottomat naiset ovat laulun rikollisjoukon saalis.
Videossa näkyy kuva levyn takakannesta, jossa The Eagles makaa "kuolleena" maassa. Jos oikein tarkaan katsoo, Reunimmaiset ruumit voi tunnistaa J.D. Southeriksi ja Jackson Browneksi.



Tässä saman biisin instrumentaaliversio, jossa Bernie antaa banjo puhua.



Don Henley-vihaa voi loiventaa täällä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Neil 66

Neil Young täytti eilen 66 vuotta. Onnea Neil, ja kiitos, olet musiikin Route 66. (Tietysti hän lukee tätäkin suomenkielistä blogia.) Pappaiästään huolimatta Neil on edelleen ”young”. Videossa (Montreux 2001) hän esittää Crazy Horsen kanssa laulun "Goin’ Home". (Laulu löytyy studiolevyltä Are You Passionate? 2002). Taltioinnin aikaan hän oli kymmenen vuotta nuorempi. Eiköhän tämä jaarittelu riitä. Totean vain, että ilman Neiliä meillä ei olisi mitään. Ei mitään.



Muuta mukavaa meininkiä voit tapailla täältä.

Pieni ja hento soolo

En vuosiin ymmärtänyt Dave Lindholmin Neroutta. Anteeksi. Se ymmärtämättömyys muuttui lämpimäksi ihailuksi viimeistään, kun näin Daven livenä (muutenkin kuin meidän lähibaarissa). Kiitos vaimolleni, jonka lempeä suostuttelu taivutti minut katsomoon. Olkoon tämä sunnuntainen rakkauden tunnustus hänen.
Olen aina kuitenkin aistinut Aino-levyn hienouden. Pieni ja hento ote -biisissä viimeistään paljastuu Daven nerous: sankarikitaristi malttaa olla koskematta kitaraansa ensimmäiseen kahteen minuuttiin (1:45).  Dave soittaa muutaman todella komean aksentin siitä eteenpäin. Ei koskaan liikaa, ei koskaan liian vähän. Kun hän vihdoin antaa kitaran puhua, jösses, minkälaista hillittyä pidättäytymistä! Jopa varsinainen soolo, siinä kuuden minuutin (6:17) kohdalla, on kertakaikkisen hallittu. Dave soitta vain välttämättömät nuotit. Ja taustalla Otto Donnerin orkesteri soittaa kaiken tarpeellisen, jotta maailman komein rock-biisi saisi hengittää kylmää talvi-ilmaa.







Muita hentoja otteita voi tunnustella täällä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

panen hommat haisemaan


Viime viikko ei ollut mitenkään loistava työviikko. Flunssa pyrki niskan päälle ja töissä tuli lunta tupaan. Samalla vanha hiirivammainen olkapää kiukutteli. Perjantaiaamupäivällä olin valmis pistämään hommat haisemaan. Saman päivän iltana kuukahdin sänkyyn kello yhdeksän.
Nyt on jo parempi olla. Siitä huolimatta mieleni teki soittaa tämä Pelle Miljoonan klassikko: Lähdetään kiitämään. Se on kertakaikkisen hieno versio Eddie & The Hot Rodsien biisistä. Olematta lainkaan (siis tippaakaan) puolueellinen voin väittää, että Pelle vihainen esitys peittoaa alkuperäisen 6-0.

Tästä lähtee:



Ja alkuperäinen uteliaille:



Muita hommia voi haistella täällä.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Ruotsin kuningas


Tänään olisin voinut heittää teille örinää, jonka myös olisitte ansainneet. Lupaamani kirkonpolttohevikin on vielä soittamatta... Mutta tässä on jotain, joka ei örinäpotentiaalistaan huolimatta ole rakennusten tuhoamista, vaan silkkaa jotain muuta. Opeth on Ruotsin suurin (ikinä!) lahja musiikkimaailmalle. Nyt kai olisi sopivaa sanoa, että Abba on parasta sillinä.

Olen taistellut Opethia vastaan juuri tuon örinäpotentiaalin takia. Vasta viikko takaperin lainasin kirjastosta albumin Watershed (2008). Olen siis noviisi, mutta iloinen, sillä tiedän, että ihana maailma on koluttavanani. Watershedin Porcelain Heart ei ole jättänyt minua rauhaan. (Tällä kertaa piti panna linkki, kun upottamista ei ole sallittu.) Ja sanonpa, että jos lukija on minun kaltaiseni örinäestoinen, niin uusin albumi, Heritage (2011), on ällistyttävää nykyprogea, joka nimensä mukaisesti kumartaa ja kunnioittaa.

Anna Opethin koskettaa myös örinöiden ja/tai todella klassisesti. (Örinä on vain häviävä osa orkesteria. Örinää sisältävän linkin takana on poikkeuksellisen komeata heviprogea 11 minuttia 50 sekuntia. Siis kunnon progea.)

Ai niin, ne muut klassikot… ne ovat täällä.