sunnuntai 27. helmikuuta 2011
In it for the money?
Muut tämän sunnuntain klassikkovalinnat: klik.
lauantai 26. helmikuuta 2011
Vainoharhainen androidi
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Henkilökohtainen klassikko
Scars on Broadwayn "Universe" on minulle melkeinpä bilebiisi. Sen riffiosat ovat svengaavan valloittavia. Biletys tämän tahdissa on kuitenkin paradoksaalista sikäli, että laulusta avautuvia näköaloja ei voi pitää kovinkaan juhlittavina. Laulun lyriikat eivät ole maailman selkeimmät... sillä oikeastaan kyse voi olla mistä tahansa. Ainakin ihmisen luontoon kohdistamat typeryydet voi laulusta tulkita helposti. Minun tulkinnassani laulun äiti onkin luontoäiti. Kovin psykoanalyyttisesti en laulun äitiä ainakaan kykene näkemään.
Mother are we flying through the universe?
Are we dying through the universe?
Scars on Broadway on System of A Downista tutun kitaristilaulaja Daron Malakianin yhtye, joka on julkaissut yhden, yhtyeen nimeä kantavan albumin vuonna 2008. Ihan heti ei taida olla tulossa lisää, sillä SOAD on taas palannut yhteen. Tai ainakin ensi kesänä bändi nousee taas lavoille, nyt ensi kertaa myös Suomessa.
Muita vastaavia/vastaamattomia lentoja on täällä.
lauantai 19. helmikuuta 2011
autiuden ylistys
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Psykedeelinen psunnuntai
lauantai 12. helmikuuta 2011
Nuoruuden sankari
Blogikollegani Panu nosti viikko sitten pöydälle juuri edesmenneen Gary Mooren. Valinta lauluksi oli onnistunut. Olen kuitenkin pakotettu palaamaan asiaan.
Viikolla katsoin, mitä Gary Mooren levyjä hyllyssäni on: seitsemän vinyyliä oli yllättävä tulos. Yllätys hälveni levyjä lähemmin tarkastellessani, sillä Gary Moore on yksi ensimmäisistä ja ehkä jopa ensimmäinen artisti, joka on todella merkinnyt minulle jotakin. Ensimmäiseen Ruisrockiinkin lähdin kesällä 1986 Mooren vuoksi. Muistan hyvin, kuinka olin Lohjalla vuokramökissä vanhempieni kanssa ja lähdin sieltä bussilla kohti Turkua, jossa blogikollegan kanssa suuntasimme Ruissaloon.
Minä en ole juurikaan piitannut Mooren blues-kaudesta. Minulle hän on rokkari, vaikka hänen tekemisissään blues vahvana soikin. Niin on myös tämän kertaisessa klassikkovalinnassani “I Can’t Wait Until Tomorrow”, joka vahvistaa sen, että rokkarista on kysymys, vaikka kuinka balladiluonteista laulua virittelisi. Kitarasankari laulaakin itse, joskin John Slomanin avustamana.
Laulu on Mooren neljänneltä sooloalbumilta Corridors of Power (1982), joka sijoittuu hänen uransa hienoimpaan kauteen. Seuraajina tulivat albumit Victims of the Future (1983), livetupla We Want Moore (1984), Run for Cover (1985), jossa on mukana vielä viimeisinä hetkinään myös Phil Lynott, sekä Wild Frontier (1987). (Sillä olevasta hitistä “Over the Hills and Far Away” Nightwish on tehnyt oman kaamean versionsa. Se on epäonnistunut, koska se ei ole muunnos vaan toisinto. Jopa kitara soolo on prikulleen samanlainen kuin alkuperäisessä. Tosin miksi muuttaa hyvää sooloa. Tosi miksi tehdä… ok, antaa olla.)
Antaa mennä... yhdeksän minuuttia. Nauttikaa (jos voitte).
Muut kuolleet klassikot makaavat täällä.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Blueskaava
lauantai 5. helmikuuta 2011
Syyttä suotta
Suoruus ei ole helppouden tai yksinkertaisuuden synonyymi. Sen on osoittanut esimerkiksi englantilainen, The Crazy World of Arthur Brownin raunioista syntynyt, progekarsinaan tavallisesti tungettu Atomic Rooster.
Useita miehistönvaihdoksia kokenut Atomic Rooster julkaisi vuosina 1970-1983 seitsemän studioalbumia. Parasta Roosteria ovat albumit Made in England (1972) ja Nice ’n’ Greasy (1973), joissa laulajana on 1960-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Rolling Stonesia coveroimalla suosioon noussut Chris Farlowe. (Hän keikkailee edelleen - enimmäkseen 1960-luvun asialla.)
Albumilta Nice ’n’ Greasy löytyvä rauhallinen ”Can’t Find a Reason” on kosketinvirtuoosi Vincent Cranen sävellys. Koskettimet ovat laulun teippi ja liima, mutta silti Farlowen laulu jättää sen varjoonsa. Pidän äijän moneen eri genreen sopivasta laulutyylistä sen paradoksaalisuuden vuoksi: ääni tuntuu soljuvan helposti kuin hengitys, mutta samassa siinä on kireyttä ja vetoavaa väkinäisyyttä.
Ennen Atomic Roosterin aikaansa Farlowe oli Colosseumin laulajana vuonna 1970 ja 1971, jolloin ensimmäinen Colosseum-kokoonpano hajosi. 1970-luvun alussa taltioitu Colosseum Live (1971) on konserttitaltiointi, jonka progressiivisesta vimmaisuudesta on vaikea panna paremmaksi. Jo monesti olisin halunnut laittaa tuolta liveltä klassikoksi laulun ”Lost Angeles”, mutta se olisi monelle aivan liian pitkä. YouTubesta se löytyy kahdessa osassa… Lost Angeles part 1… Lost Angeles part 2. Osien yhteispituus on 16 minuuttia, josta aivan ilmiömaisen kitarasoolon osuus on noin 6 minuuttia.
Muut klassikot tupsahtavat esiin jostakin täältä.