In it for the money?

Hyvää sunnuntaita, joka tosiaan on ainakin minulle hyvä. Seuraavat laulut kertovat juuri siitä. Ensin Pink Floyd ja perään Eddie Vedder Johnny Deppin avustamana. Kyllä, luit oikein. Johnny vetää ihan passelin soolonkin.





Muut tämän sunnuntain klassikkovalinnat: klik.

Vainoharhainen androidi

Tämän sunnuntain klassikko löytyi muutaman mutkan takaa:

Viime viikon lauantaina Radiohead julkaisi uusimman albuminsa. Se ei valitettavasti ainakaan vielä vaikuta erityisen hyvältä. Toinen aasinsilta sunnuntaiklassikkoon on Kiinan kommunistinen puolue. Sen muodostama hallintokoneisto on kuluneella viikolla intoutunut tilkitsemään haitalliseksi pitämiään aukkoja digitaalisessa kiinanpalomuurissaan. Se on näkynyt meillä umpiärsyttävinä katkokosina netin käytössä, jopa pääsy tänne Yläviidennekseen on ollut ajoittain mahdotonta.

Syy tähän sähköaidan säätämiseen on lukemani mukaan pian alkava vuosittainen puoluekokous. Samaisesta artikkelista opin myös, että minulle haitat ovat triviaaleja, kun verrataan mitä omaaloitteiset kiinalaiset saavat kokea näinä mukavina kevätpäivinä.

Tässä ylimalkainen selitys sille miksi päähäni pullahti ajatus soittaa teille Radioheadin Karma police. Biisi on kertakaikkisen hieno ja bändille tyypilliseen tapaan video on taideteos.

Muita palomuurin läpäiseviä klassikoita löytyy täältä.

Henkilökohtainen klassikko

Istuin hetki sitten junassa napit korvissa. Kuuntelin kaikenlaista. Päässä pyörivät ja surrasivat esimerkiksi Dave Matthews Band, Genesis, Popol Vuh ja Arctic Monkeys. Siis pääni täytti kaikenlainen. Yksi kuitenkin jäi soimaan niin, että kylmältä asemalta kotiin -kävelyretkeltä sisälle ehdittyäni oli kaivettava cd hyllystä ja kuunneltava tavallista lujempaa.

Scars on Broadwayn "Universe" on minulle melkeinpä bilebiisi. Sen riffiosat ovat svengaavan valloittavia. Biletys tämän tahdissa on kuitenkin paradoksaalista sikäli, että laulusta avautuvia näköaloja ei voi pitää kovinkaan juhlittavina. Laulun lyriikat eivät ole maailman selkeimmät... sillä oikeastaan kyse voi olla mistä tahansa. Ainakin ihmisen luontoon kohdistamat typeryydet voi laulusta tulkita helposti. Minun tulkinnassani laulun äiti onkin luontoäiti. Kovin psykoanalyyttisesti en laulun äitiä ainakaan kykene näkemään.

Mother are we flying through the universe?
Are we dying through the universe?

Scars on Broadway on System of A Downista tutun kitaristilaulaja Daron Malakianin yhtye, joka on julkaissut yhden, yhtyeen nimeä kantavan albumin vuonna 2008. Ihan heti ei taida olla tulossa lisää, sillä SOAD on taas palannut yhteen. Tai ainakin ensi kesänä bändi nousee taas lavoille, nyt ensi kertaa myös Suomessa.



Muita vastaavia/vastaamattomia lentoja on täällä.

autiuden ylistys

Suomalaisena ahdistaa ajoittain kiinalaisten määrä. Kiinalaisia riittää oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse. Heillä on kykyä tunkea eteen, kun kävelet rauhassa jalkakäytävällä, tunkea eteen jonossa, tuuppia selän takana. Pohjoismaalaista ahdistaa, kun ihmistä tunkee joka suunnalta iholle. Joskus tuntuu hyvältä vain huutaa sanaton vastalause, kun kiinalainen mopoilija yrittää ajaa ylitse (koska satut ajolinjalle).

Tame Impala on erään ystäväni löytöjä. Kuuntelin pitkästä aikaa heidän albumiaan Innespeakers. Sieltä tuli vastaan mainio biisi nimeltään Solitude is Bliss. Sen video kuvaa loistavasti miltä voi ajoittain Kiinassa tuntua.

Muita yksinäisyyden ylistyksiä löytyy täältä.

Psykedeelinen psunnuntai

Eilen töihin rämpiessä olo tuntui henkisesti irtonaiselta. Johtuikohan se edellisen illan viinilasillisesta ja oluesta? En osaa sanoa, mutta todellisuus oli vain kevyesti kiinni parista nurkasta. Metrosta noustessani sattui Spotifyn psykedelia-soittolistalta arpoutumaan Grateful Deadin hieno Friend of a Devil. Hetkellisesti todellisuus tuntui irtoavan kokonaan. Tämä biisi on Deadin American Beauty (1970) -albumilta, joka on yksi heidän parhaimpiaan. Koska Grateful Dead oli myös loistava live-bändi laitan mukaan konserttitaltioinnin vuodelta 1970. Ja jos haluaa tarkemmin tutustua heidän konsertteihinsa voin suositella The Deadpod podcastia. Ajattelin, että voisi olla mukavaa jakaa tämä kaunis musiikillinen kuumailmapallo, jolla purjehdin muutaman hetken eilen. Keveätä sunnuntaita.

Studio:

Konsertti:

Muut keveät klassikot voi löytää täältä.

Rauhaa.

Nuoruuden sankari

Blogikollegani Panu nosti viikko sitten pöydälle juuri edesmenneen Gary Mooren. Valinta lauluksi oli onnistunut. Olen kuitenkin pakotettu palaamaan asiaan.

Viikolla katsoin, mitä Gary Mooren levyjä hyllyssäni on: seitsemän vinyyliä oli yllättävä tulos. Yllätys hälveni levyjä lähemmin tarkastellessani, sillä Gary Moore on yksi ensimmäisistä ja ehkä jopa ensimmäinen artisti, joka on todella merkinnyt minulle jotakin. Ensimmäiseen Ruisrockiinkin lähdin kesällä 1986 Mooren vuoksi. Muistan hyvin, kuinka olin Lohjalla vuokramökissä vanhempieni kanssa ja lähdin sieltä bussilla kohti Turkua, jossa blogikollegan kanssa suuntasimme Ruissaloon.

Minä en ole juurikaan piitannut Mooren blues-kaudesta. Minulle hän on rokkari, vaikka hänen tekemisissään blues vahvana soikin. Niin on myös tämän kertaisessa klassikkovalinnassani “I Can’t Wait Until Tomorrow”, joka vahvistaa sen, että rokkarista on kysymys, vaikka kuinka balladiluonteista laulua virittelisi. Kitarasankari laulaakin itse, joskin John Slomanin avustamana.

Laulu on Mooren neljänneltä sooloalbumilta Corridors of Power (1982), joka sijoittuu hänen uransa hienoimpaan kauteen. Seuraajina tulivat albumit Victims of the Future (1983), livetupla We Want Moore (1984), Run for Cover (1985), jossa on mukana vielä viimeisinä hetkinään myös Phil Lynott, sekä Wild Frontier (1987). (Sillä olevasta hitistä “Over the Hills and Far Away” Nightwish on tehnyt oman kaamean versionsa. Se on epäonnistunut, koska se ei ole muunnos vaan toisinto. Jopa kitara soolo on prikulleen samanlainen kuin alkuperäisessä. Tosin miksi muuttaa hyvää sooloa. Tosi miksi tehdä… ok, antaa olla.)

Antaa mennä... yhdeksän minuuttia. Nauttikaa (jos voitte).



Muut kuolleet klassikot makaavat täällä.

Blueskaava

Ennen kuin ehdin lukea uutisen verkkolehdestä oli hyvä ystäväni jo ehtinyt kirjoittaa minulle sähköpostin Gary Mooren kuolemasta. Sattumoisin samainen kaveri lähetti minulle aikoinaan suruviestin Phil Lynottin kuolemasta. Kirje oli pieni ruutupaperin pala, jossa luki koruttomasti: "Lynott on kuollut".

Gary Moore on minulle ollut aina sidoksissa Thin Lizzyyn. Alunperin Black Rose -albumia kuunnellessa havaitsin, että Brian Robertson oli vaihtunut Gary Mooreen. Sen takia myöhemmin levykaupassa havaitsin, että Gary oli myös tehnyt soololevyjä. Ostin Back on the Streets:in, joka tuolloin oli melko uusi. Muistaakseni yksi kesä meni hyvin tuota levyä huudattaessa. Eikä vähiten siksi, että Lynott lauloi parilla biisillä. Parasta kuitenkin oli mehevä kitarointi. En ole koskaan ollut mikään mieletön bluesdiggari, joten minulle Gary oli aina ja tulee varmaankin aina olemaan rockmiehiä.

Kuten ystäväni sähköpostissaan totesi: "Kevyet mullat"

Don't believe a word on Lynottin kirjoittama biisi. Tässä Mooren levyltä versio, joka on Thin Lizzyn versiota bluesahtavampi.

Syyttä suotta

Suoruus ei ole helppouden tai yksinkertaisuuden synonyymi. Sen on osoittanut esimerkiksi englantilainen, The Crazy World of Arthur Brownin raunioista syntynyt, progekarsinaan tavallisesti tungettu Atomic Rooster.

Useita miehistönvaihdoksia kokenut Atomic Rooster julkaisi vuosina 1970-1983 seitsemän studioalbumia. Parasta Roosteria ovat albumit Made in England (1972) ja Nice ’n’ Greasy (1973), joissa laulajana on 1960-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Rolling Stonesia coveroimalla suosioon noussut Chris Farlowe. (Hän keikkailee edelleen - enimmäkseen 1960-luvun asialla.)

Albumilta Nice ’n’ Greasy löytyvä rauhallinen ”Can’t Find a Reason” on kosketinvirtuoosi Vincent Cranen sävellys. Koskettimet ovat laulun teippi ja liima, mutta silti Farlowen laulu jättää sen varjoonsa. Pidän äijän moneen eri genreen sopivasta laulutyylistä sen paradoksaalisuuden vuoksi: ääni tuntuu soljuvan helposti kuin hengitys, mutta samassa siinä on kireyttä ja vetoavaa väkinäisyyttä.

Ennen Atomic Roosterin aikaansa Farlowe oli Colosseumin laulajana vuonna 1970 ja 1971, jolloin ensimmäinen Colosseum-kokoonpano hajosi. 1970-luvun alussa taltioitu Colosseum Live (1971) on konserttitaltiointi, jonka progressiivisesta vimmaisuudesta on vaikea panna paremmaksi. Jo monesti olisin halunnut laittaa tuolta liveltä klassikoksi laulun ”Lost Angeles”, mutta se olisi monelle aivan liian pitkä. YouTubesta se löytyy kahdessa osassa… Lost Angeles part 1… Lost Angeles part 2. Osien yhteispituus on 16 minuuttia, josta aivan ilmiömaisen kitarasoolon osuus on noin 6 minuuttia.



Muut klassikot tupsahtavat esiin jostakin täältä.