sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Vanha ja viisas
The Alan Parsons Project: Old and Wise (Eye in the Sky, 1982).
Muut ovat täällä.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Psykedeelinen perjantai osa II
Joskus vuonna pilleri ja pulveri oli pieni psykedeelisen musiikin buumi ennen kuin grunge tuli ja jyräsi. Suomessa tuolloin ainakin Don Huonot ja jossain määrin Egotrippi puuhailivat suomenkielisen psykedelian parissa. Kingston Wall teki taasen samaa englanniksi laulettuna. Jälleen kerran kuunnellessani Kingstonin levyä tajusin miten hieno bändi on kyseessä. Bändin groove ja saundi on jonkin verran raskaampaa ja mollivoittoisempaa, kuin Californialaisten mestareiden. Pete Wallin, joka teki itsemurhan 1995, kitarointi on hienon ilmavaa vaivattoman tuntuista. Sami Kuoppamäen (suomen paras rock-rumpali) ja Jukka Jyllin rytmityöskentely on aivan uskomatonta, mikä luo tukevan pohjan Peten kuvioille. I:stä kuunneltuani mietin jälleen kerran, että tämä levy on yksi suomalaisen rockin ehdottomia helmiä.
Tämä käsittämättömän hieno bändi jäi kuitenkin kulttibändiksi. Itsekin lämpesin hitaasti Kingston Wallin musiikkiin. Muista, että nähtyäni heidät livenä (olikohan se Ankkarockissa) en ollut mitenkään ekstaattisessa tilassa, mutta myöhemmin saatuani yllämainitun levyn kouraani, ymmärsin, että olin kuullut jotakin hienoa. Korjataan tämä nuoruuden virhe tässä ja nyt: tarjoilen teille sunnuntain kunniaksi Mushrooms II: On my Own -nimisen laulun kahdeksanosaisesta Mushrooms-sekoilusta.
Keveitä trippejä Owsley!
Muut sunnuntain itselääkinnälliset tuotteet löytyy täältä.
Ja se soi ja se soi.
Oskar Merikannon säveltämä “Soi vienosti murheeni soitto” on kaihoisa sävelmä, kuinkas tuolla nimellä muuten voisi ollakaan. Laulu on kaunis kuin kesäaamun leppeä, kevyesti sumuinen merimaisema, mutta laulettuna se ei minua kanna. Sen sijaan Piirpauken instrumentaaliversiona se on silkkaa taitavuutta. Tarkemmin sanottuna taitavuus on kitaristi Juha Björnisen aivojen ja sormien välissä. Jos kitara saa miehen kyyneliin, niin tämä on se kitara. Laulu löytyy Piirpauken kolmannelta studioalbumilta Yö Kyöpelinvuorella (1979).
Muita (monista syistä) itkuun kehottavia sunnuntaiklassikoita voi tirauttaa tahi porata täällä.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
The greatest rock 'n roll band in the world
Jokunen premissi ja johtopäätös:
1. Ensimmäinen bändi, jonka albumeja keräsin systemaattisesti.
2. Yhtyeen ällistyttävän diskografian ylittämätön helmi.
3. Odottamattomuus ja monipuolisuus.
4. Kepeä rouheus.
5. Muiden mielipiteistä piittaamattomuus.
6. Rocks Off, Tumbling Dice, Loving Cup, Happy, All Down the Line.
7. Aikalaiskriitikoiden tylyys.
8. Historia on albumimme vapauttava.
9. Martin Scorsese: Shine A Light (2008)
10. The greatest rock ‘n roll band in the world.
Muut historian vapauttamat klassikot…
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Ikuisuuskysymys
Popol Vuh -nimisiä orkestereita on kaksi. Toinen on se saksalainen, joka tunnetaan Werner Herzogin elokuvista. Toinen taas on liki tuntematon. Norjalaisen, tietenkin myös mayaintianien eepoksesta nimensä lainanneen Popol Vuhin sietäisi olla tunnetumpi, sillä sen progressiivinen rock on parhaimmillaan taitavaa ja kaunista. Edellä mainituilla laatusanoilla voi kuvata ainakin orkesterin ensimmäisen albumin laulua “For Eternity”, jonka huilussa, mahtipontisessa orkestraatiossa ja epätavallisessa rumpukompissa soi "kingcrimson".
Vuonna 1972 julkaistun yhtyeen nimeä kantavan albumin jälkeen ilmestyi seuraavana vuonna vielä Quiche Maya. Sen jälkeen orkesterin nimeksi muuttui Popol Ace, jotta vältettäisiin sekaannus saksalaiseen kaimaan. Popol Ace on julkaissut kaksi albumia, Stolen From Time (1975) ja Curly Sounds (1978) sekä kolme kokoelmaa, joista All We Have (2003) sisältää nimensä mukaisesti kaiken eli neljä julkaistua albumia ja harvinaisuuskiekon vielä päälle.
Popol Vuhia ja Popol Acea on vaikea saada laillisesti mistään. Ainakaan minä en ole löytänyt, siis laillisesti... Etsintä jatkuu.
Tämän viikon muun klassikkohutun etsintä päättyy täällä.