Festivaali

Kerkesin valita sunnuntain aiheeksi Dylanin ennenkuin tajusin katsella ympärilleni. Tästä lähtee sunnuntain toinen klassikko, joka täyttää teemasoiton vaatimukset:
En taida tänä kesänä panostaa festareihin. Kiinassa en halua osallistua mihinkään massatapahtumaan, sillä ne ovat kirjaimellisesti massatapahtumia. Oleilu Suomessa on osaltani suht lyhyt, joten ainoa mahdollinen vaihtoehto lienee kotikaupunkini Tammerfest. Siellä ei tarvitse oikeasti osallistua festaritunnelmaan vaan voi mennä ihan vaan keikalle. Tähän kiteytyy minun ajatukseni festareista: mieluummin klubikeikalle kuin festareille.  Tampereelle on tulossa Mudhoney ja ajattelin, että voisi olla kiva nähdä bändi pitkästä aikaa. Tässä on ote rauhallisemmasta päästä Mudhoney-tuotantoa: Acetone.



Muita festariklassikoita voi nauttia pussikaljan kanssa täältä.

Kuuskuuskuus

Olin eilen tutkijakollegani Outi Hakolan väitöstilaisuudessa, jonka jälkeen ainoa sopiva klassikkobiisi on Iron Maidenin The Number of the Beast. (Se sopii festariteemaankin, vaikka Maiden ei Suomen festareilla esiinnykään. Keikalla kuitenkin.)

Väitöskirjan otsake: Rhetoric of Death and Generic Addressing of Viewers in American Living Dead Films.

Väitöskirja löytyy halukkaille luettavaksi täältä.



Muita kauhistuksiä löytyy täältä.

Dylan on myös laulaja

Bob Dylan täytti männä viikolla 70 vuotta. Dylan on yksi niitä taiteilijoita, joiden pariin palaan levyhyllyssäni aina ajoittain ja joka kerta löydän hänen musiikistaan uuden puolen. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, miten ensi kertaa kuulin Bobin musiikkia, mutta ehkä se selittää jotenkin suhdettani Dylaniin. Isoäitini oli tuonut minulle ja veljelleni kaksi LP-levyä, joista saimme valita kumman otamme. Vaihtoehtoina oli Dylanin Desire ja joku John Denver. Sain valita ensin. 8-vuotias minä valitsi kannen perusteella Denverin. Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiesin, että minulla oli paska levy (ja isoveljelläni mestariteos).
Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:



Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:

Tässäks tää nyt sit oli

No, ei tainnut mennä Harold Campingin (ei niitä grillimakkara-Campingejä) laskut kohdilleen. Uutta matoa koukkuun, Harold!  Haroldin jorinat muistutti mieleen, että REM:in End of the world on loistava biisi ja tämä päivä mitä mainioin sen kuunteluun.

Täältä voi kuunnella muita tuomiopäivän ralleja.

Maailmanloppu saa jatkua

Maailman piti eilen päättymän liekkimereen,
kuten suuri kirja jonkun mukaan ilmoittanut oli. Mutta katso,
21. toukokuuta 2011 emme vielä päässeet maaliin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi hyvin, sillä kaikki ei ole.
Alamäki on ollut pitkä, ja sen liukuvuuden takaamiseksi
lähtivät aluksi yhdet, sitten toiset, kolmannet ja kaikki.
Kaikki eivät ole hyvin.

Tämä maailmanloppu
pakottanut kiertonsa tuntumaan elämältä.
Tuossa se tuijottaa itseään peilistä, iloitsee
vallattuaan meidät näköisekseen.
Me etsimme todistusta pinnan syvyydestä
ja olemme olevinamme, lupaamme
rahasta syödä sanamme
niin pian kuin se on mahdollista.

Menkää kotiinne,
tämä maailmanloppu ei lopu.
Sanomalehti on parasta sytytyspaperia.

Olkaa niin hyvät,
Rage Against the Machine: Sleep Now in the Fire
(The Battle of Los Angeles, 1999)



Muut loppun alkua povaamattomat laulut saattavat olla täällä.

20

20 vuotta sitten.



Ja edelleenkin hymyilyttää.



Kuten silloin, voin nytkin kadota sinuun kun maailma puristuu liian lähelle.



Hänen.



Lapsellisen yksinkertaista. Siksi he valitsivat tämän.



Rakas lukijani, voit juhlistaa tätä juhlapäivää kuuntelemalla yhden tai vaikka kaikki klassikot.

Top 5 juhlan kunniaksi:

Dixie Cups: Chapel of Love, 1964
Pearl Jam: Smile (No Code, 1996)
Mazzy Star: Fade in to you (So tonight that I might see, 1994)
Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (Hyvää yötä ja Huomenta, 1997)
The Beatles: All you need is love, 1967

Muut juhlavammat klassikot löytyy täältä.

Tikkuviinantie

Steve Earle julkaisi reilu viikko sitten uuden levyn: I'll never get out of this world alive. Steve Earle on niitä harvinaisia muusikoita, jotka ovat käyneet pohjalla ja tulleet takaisin laulamaan laulujaan. Ja Johnny Cashin tapaan kova elämä tuo lauluihin syvyyttä, jota ei ehkä muuten niissä olisi.
Ennen putoamistaan kuopan pohjalle (ja sieltä nousua) hän levytti laulun nimeltä Copperhead road, joka on hieno ja karu tarina amerikkalaisen unelman selän takaa. Tarina piirtää kolmen sukupolven mittaisen kaaren Pettimoren laittoman perheyrityksen toimintaan. Se kulkee pirtunpoltosta kieltolakiin, Vietnamista nykypäivään ja huumeisiin. Laulussa ei paljoa anteeksi pyydellä eikä armoa anella. Se on täynnä pienen ihmisen vihaista uhmaa olematta räyhäävä.
Alkuperäisestä videosta voi bongata Tom Berengerin, joka esitti Kersantti Barnesia Vietnam-aiheisessa elokuvassa Platoon. Video on vuodelta 1988 joten pahoittelen bändin hiusmuotia.



Toinen on akustinen versio, joka tuo vielä vähän maanläheisempi kuin alkuperäislevyte. Tämä on video on vuoden vanha.



Muita sunnuntaihelmiä tippuu tämän pannun nokasta.

Kanadalaista kansanmusiikkia

Kanadalainen Rush konsertoi tänään Helsingissä. Tätä progressiivisen rockin nelikymmenvuotiasta suuruutta olen odottanut pitkään, semminkin kun muutaman vuoden takainen yhtyeen ensi esiintyminen Suomessa jäi kokematta.

Rush on kolmen miehen taikurimusiikkia. Haluan nimittää Alex Lifesonin (kitara), Geddy Leen (basso, laulu, koskettimet) ja Neil Peartin (rummut) musiikkia taikurimaiseksi, sillä kolmen miehen tuottama äänimaisema on niin rikas ja täyteläinen, että luulisi soittajia olevan useampia. Vaikka tuhtiudesta on myös moninaisia efektejä kiittäminen, jättäisin kuitenkin ne mieluusti huomiotta, siksi taitavista hifistelijöistä on kyse. Hifistelijällä en viittaa mihinkään täydellisyyden tavoitteluun tai onanointisooloiluun, vaan ennemminkin kuulijan kokemuksen äärimmäisyyteen, jota kuvaa parhaiten sana ”ällistyttävä”, vaikka se ei oikeastaan mitään sanokaan. Rushin määrittely ei olekaan helppoa. Siksi kannattaa ladata dvd-soittimeen konserttitaltiointi R30 ja ihmetellä soittajien kepeyttä ja äänen laatua. Jos kuunetelin kotona musiikkia vain teknisenä kokemuksena, kuuntelisin todennäköisesti vain Yesin ja Rushin levyjä.

Rush on kuitenkin myös esimerkki siitä, että teknistä virtuositeettia ei voi erottaa sen tuottamasta tunteesta. Rush on progressiivisessa lähestyttävyydessään (sic!) eräänlaista kansanmusiikkia. Tämän sanoessani olen tietoinen siitä, että tässä ajassa sanan ”kansa” käyttäminen on hölmöä ja kenties vaarallistakin. En kuitenkaan tarkoita ”kansalla” jotakin kansakuntaa, vaan paljon pienempää ”kuvitteellista yhteisöä”, joka tietyllä hetkellä on valmis olemaan jostakin asiasta yksimielinen ja vieläpä kompromisseitta nauttimaan tuosta yksimielisyydestä.



Esitän viisi toivetta orkesterille, vaikka tutuksi käyneen ilmoitukseni mukaan minulle on toki aivan sama, mitä äijät soittavat, kunhan progea soittavat. Niin, ja koska on tiedossa, että albumi Moving Pictures (1981) tullaan keikalla kuulemaan kokonaisuudessaan, en esitä siitä yhtään toivetta.

1) La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978)
2) Jacob’s Ladder (Permanent Waves, 1980)
3) Red Sector A (Grace Under Pressure, 1984)
4) Xanadu (A Farewell to Kings, 1977)
5) 2112 (2112, 1975)

Listan voi kuunnella Spotifyssa.

Rush. Perfect.

Ensi keskiviikkona Rush.
Tässä on orkesterin kitaristin ja rumpalin ylistys sekä lisäksi kenties heidän tunnetuin laulunsa Tom Sawyer, joka olkoon vaikka basistin puolustus, sillä Geddy Leekin on lyömätön. Rush on...

Alex Lifeson (kitara): La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978)



Neil Peart (rummut): Der Trommler (live 2004)



Geddy Lee: Tom Sawyer (Moving Pictures, 1981)



Sitten vielä muita klassikoita…