sunnuntai 21. elokuuta 2011

Bob ja John


Olen sunnuntaiklassikoiden yhteydessä mennyt lupailemaan top 5:sta sekä John Lennonin että Bob Dylanin tuotannosta. Koetan nyt suoriutua kerralla molemmista lupauksista. En tiedä kuinka paljon on tehty vertailevaa tutkimusta herrojen tuotantojen välillä. Tässä tulee yksi epätieteellinen. Jos olisi pakko valita 60-luvulla uransa aloittaneista musiikintekijöistä merkittävimmät, on varmaa, että Dylan ja Lennon olisivat kärkisijoilla.
Mielestäni Dylanin Ja Lennon tuotannossa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä, vaikka herrat ponnistivatkin erilaisten esikuvien takaa. Dylan aloitti uransa jatkamalla Woodie Guthrien viitoittamaa polkua, kun taas Lennon ja The Beatles aloittivat varsin suoraviivaisesti rockista. Molempien musiikilliseen kasvatukseen kuului kuitenkin kaikenlainen musiikki, jota radiosta saattoi kuulla 50-luvulla.
Toinen tärkeä yhtäläisyys on laulujen kantaaottavuus. Molempien lauluja on laulettu mielenosoituksissa. Mielenkiintoista on, että Dylanilla kantaaottavat laulut (suuremmaksi osaksi) ajoittuvat uran alkupäähän, kun taas Lennon kirjoitti radikaaleimmat laulunsa Beatles-uran lopulla ja sen jälkeen. Poliittisessa osallistumisessa he myös eroavat toisistaan. Dylan ei halua leimautua minkään liikkeen esilaulajaksi, kun taas Lennon oli näkyvä sodanvastaisen liikkeen edustaja.
Suurin ero Bobin ja Johnin välillä on, ehkä se, että Bob on musiikintekijänä kameleontti, joka mukautuu ajan mukana poimien mielenkiintoisia vaikutteita sieltä täältä. Johnilla oli minusta koko uransa ajan oma tyyli jossa hän pitäytyi varsin tiukasti. Myös sanoitustyylit poikkesivat toisistaan huomattavasti. Bob on ollut aina mestarillinen sanoittaja, joka kiertelee ja kaartelee aihetta moniulotteisesti ja usein monisanaisesti. Hänen ilmaisunsa muistuttaa monesti beatrunojen maanisia, hengästyttäviä purkauksia. John on kiehtova sekoitus suoraviivaista proosaa ja nokkelia (joskus psykedeelisiä) sanaleikkejä. Johnin lauluja kuunnellessa on aina varma, että sanat ovat tulleet suoraan sydämmestä.
Vain viiden parhaan valinta kummaltakin mestarilta on aika mahdoton tehtävä, mutta nämä olivat tällä sekunnilla mielestäni sopivat viitoset. Niistä voi havaita mainitseman yhtäläisyydet ja erot.

Bob Dylan:
1. Hurricane (Desire, 1976)
2. Knockin' on heaven's door (Pat Garret and Billy The Kid, 1973)
3. Like a rolling stone (Highway 61 Revisited, 1965)
4. I shall be released (Music from the Big Pink (The Band), 1968)
5. Rainy Day Women # 12 & 35 (Blonde on Blonde, 1966)

John Lennon:

1. Imagine (Imagine, 1971)
2. Working Class Hero (John Lennon/Plastic Ono Band, 1970)
3. Instant Karma! (1970)
4. Jealous Guy (Imagine, 1971)
5. Woman is the Nigger of the world (Some Time in New York City, 1972)




lauantai 20. elokuuta 2011

Viisi kertaa Bob

Sir Bob Dylan on vilahtanut tässä blogissa silloin tällöin. Hän on käväissyt täällä itsenään, mutta myös vaikuttajana yhdessä jos toisessa laulussa. Dylan on nimenomaan vaikuttaja, onpa hän sitä halunnut eli ei. Kun lähdin rakentamaan Dylanin lauluista topvitosta, tiesin homman älyttömäksi, melkeinpä turhaksi. Dylan on sankarillinen antisankari ja antisankarillinen sankari. Ehkä hän itse toivoisi, että häntä ei lainkaan olisi... Minusta se olisi kyllä kovin ikävää, vaikka vain siksi, että sitten meillä ei olisi myöskään Jakob Dylania. Hänen edesottamuksensa eivät kuitenkaan ole aiheena nyt. Ja jos Bobia ei olisi, en voisi perustaa kolminaisuuteen Dylan, Springsteen ja Young – isä, poika ja pyhä henki, jos niin haluatte.

Dylanin lauluista ei runsauden pulasta huolimatta ole vaikea sanoa ykköstä: "Masters of War" on sotahullujen vastustamisen, oikeastaan asein hölmöilevien vihaamisen arkkiviisu. Sanoituksen etenemisen logiikka on vastustamattoman kirkas. Luulisi, että on vaikea olla eri mieltä. Historia on osoittanut jotain muuta. Pearl Jam on keikalla versioinut "Masters of Waria", mikä ei ainakaan tee sitä huonommaksi.

Toinen valintani saattaa olla yllättävä: "Father of Night". Se on Dylanin tulkinta yhdestä juutalaisesta rukouksesta, mutta en osaa kuunnella sitä minään ylemmän voiman ylistyksenä, vaan ennemminkin epäröintinä. Minulle laulu on samaa sukua mystiikan piinaaman ateistin, Alain Bosquetin upean runokokoelman Jumalan piina (1986, suom. Sirkka Aulanko, Wsoy 1996) kanssa.

"It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding)" on yhtä kuin Easy Rider (Dennis Hopper, 1969), jonka loppupuolella kuultava laulu on sekä yksi elokuvan avain että sen ymmärtämisen hämmentäjä. Ok, ”we blew it”. Easy Riderin lisäksi laululle ei ehkä muuta selitystä edes tarvittaisi, mutta onhan se myös lyriikoiltaan uudesti tekevä. Dylan kertoo, miten tajunnan saavuttamattomissa olevan voi laulussa ilmaista – niin, että ainakaan minä en vieläkään tajua, mistä on kyse. Hienoa, selvää hämäryyttä.

Mr. Jones on tai ei ole omaan uima-altaaseensa hukkunut Brian Jones, mutta "Ballad of a Thin Man" saa minun korvieni välissä voimansa tuosta mahdollisesta yhteydestä. Kehys rakentaa tarinan. Kehysten mahdollistamisessa Dylan onkin mestari: selittämistä tai selittävää sankaria taide ei tarvitse. Silti lopuksi vielä "All Along the Watchtower", joka voisi olla myös kakkonen, kolmonen tai nelonen, kuten aika moni muukin. Mutta hei, ”there’s no reason to get excited…”

1. Masters of War (Freewheelin’, 1963)
2. Father of Night (New Morning, 1970)
3. It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Bringing It All Back Home, 1964)
4. Ballad of a Thin Man (Highway 61 Revisited, 1965)
5. All Along the Watchtower (John Wesley Harding, 1974)

Lisäksi mukana voisivat olla mm. "One More Cup of Coffee", "Tangled Up in Blue", "Death is Not the End", "Slow Train", "Lay Lady Lay", "Not Dark Yet", "Hard Rain's Gonna Fall" jne. Koska Spotify ei halua olla listani suhteen kovinkaan suotuisa, tarjoan yhden videon.