sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Hyvät Tanjat

Ostin vuosia sitten jonkun musiikkilehden (varmaankin Mojo), jonka välistä tupsahti CD-levyllinen Neil Young covereita. Lehdessä oli juttu Niilosta, siksi olin sen ostanut. Levyllä oli muun muassa The be good Tanyasin loistava tulkinta For the Turnstiles biisistä. Se tuli mieleeni viime viikolla. Sen innoittamana ajattelin katsoa, josko Spotifystä (tuosta työpäivieni ilosta) löytyisi lisää hyvä Tanjoja. Löytyihän sieltä. Sen verran hyvältä bändin omatkin laulut kuullostivat, että ajattelin sovittaa tämän bändin sunnuntaille.



Muita kääntöportteja pyörittäviä klassikoita voi kuulla täällä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Some old sad bastard music

Olen kadottanut High Fidelityni. Ikävää. Stephen Frearsin elokuvaa olen tavannut katsoa sieltä täältä silloin tällöin. Oikeastaan olen varsin harmissani. Ei se mikään mestariteos ole, mutta sen keskuspaikka, Robin levykauppa, kuitenkin on yhdenlainen mestariteos. Ainakin siellä käydään hauskoja keskusteluja. Elokuvan parhaat kohtaukset on kuvattu tuossa snobbailijoiden pyörittämässä levykaupassa. Siis hän, joka on lainannut dvd:ni, palauttakoon sen heti.



Tämä blogi sai joskus alkunsa High Fidelityn Robin tekemistä top 5 -listoista. Elokuvan ja Robin listojen keskeinen laulu on Marvin Gayen siirappimaisesti valuva ”Let’s Get it On”. Pakko kai ostaa uusi dvd.



Muita todellisia klassikkojen klassikkoja on täällä.


No Stairway

Olen tällä viikolla opetellut rämpyttämään ukulelellani Led Zeppelinin Stairway to heaven:iä. Se on niitä biisejä joita jokaisen itseään kunnioittavan sunnuntairämpyttelijän tulee osata. Tätä voin sitten tapailla, kun käyn kuolaamassa seuraavaa ukuleleäni. Tai siis... no, ensin pitää tarkistaa liikkeen ohjeistus:



Nuorena miehenä Stairway oli ehdottomasti yksi parhaista Zeppeliinin biiseistä. Sitä kuunnellessa tuli aina haikailtua, että osaisipa soittaa noin hienosti. Teinin itsekriiittisyys esti opettelemasta. Vanhemmiten alkaa ymmärtää miten turhaa on murehtia muutamasta päin seiniä soitetusta soinnusta.
Nykyään Rain song kuullostaa paremmalta, kuin nuorena. Se taisi olla liian rauhallinen nuorelle malttamattomalle korvalle. Tänään viipyilevä, kiireetön soitto on nautinto. Sen ilmavuus ja kaihoisa tunnelma sopii mainiosti sunnuntaille. Se toimii  samalla logiikalla kun Stairway: Aloitetaan pienestä ja keveästä tunnelmasta ja jatketaan rehdillä rytinällä.



Muita soitinkauppiaan painajaisia voi tapailla täällä.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Paluu kotiin

Viimeinen tv-sarja, joka on todella vienyt minut mukaansa ja jota ilman en uskonut tulevani toimeen oli Ed. Sen alkutekstien aikana ainakin kahden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa soi Foo Fightersin ”Next Year”.

Sarjassa Ed "palaa kotiin" pikkukaupunkiin tehtyään suurkaupungissa lakitoimistolle miljoonakuprun ja löydettyään sen jälkeen vaimonsa sängystä postinkantajan kanssa. Tilannekomedian ja nyrjähtäneen saippuaoopperan (eivätkö ne kaikki ole nyrjähtäneitä) yhdistelmäksi luonnehtimaani sarjaa esitettiin Suomessa 2000-luvun alussa vain kaksi kautta, vaikka sitä tehtiin neljä kautta vuosina 2000-2004. Dvd:nä sarjaa ei ikäväkseni ole saatavilla.



Tässä on vielä katkelma episodista 16. Tämä tuskin sanoo monelle juuri mitään, mutta se onnistuuu kuitenkin kertomaan sarjassa piilevästä kepeästä vakavuudesta. Ja onhan Thoreaun kirja aivan mahtava.



Muita musikaalisia tv-muistoja ja vastaavaa: klik.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

uusi epämääräisyys

Bossa nova ei ole tosiaankaan minun lajini. Se on aivan liian hienostunutta ja coolia pystyäkseni samaistumaan. Bossa novaa kuunnellessa ei sovi riehua, pitää vain istua kaiken nähneen näköisenä ja sipaista siivu viiniä hienostuneesti. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Nouvelle Vaguen kaltainen tyylittely iskee. Marc Collinin ja Olivier Libaux:n nerokkuus piilee siinä, että he ovat hoksanneet yhdistää uuden aallon ja punkin bossa novaan. Tämä hassu (ehkäpä postmoderni) tyylisekoitus toimii hienosti. Musiikki on soitettu ammattitaidolla ja kieli tukevasti poskessa. Valitsin esimerkiksi Dead Kennedys:in Too drunk to fuck -biisistä tehdyn version. Se svengaa uskomattomalla tavalla. Bossa novan keveys yhdistettynä Jello Biafran ironiniaa tihkuviin sanoituksiin on vastustamaton yhdistelmä. Kuten on laulajan, Camillen esityskin. Hän kuullostaa siltä, kuin olisi napannut laulussa mainitut 16 olutta juuri ennen biisin alkua. Toisaalta Camillen ääni tihkuu himoa. Seireenin keimaileva kutsuhuuto vie mukaansa. Hänen äänensä tuntuu suorastaan kuorivan housut päältäni. Se saa minut tuntemaan syyllisyyttä vaikka olen vain avannut korvani, en muuta.



Muita epämääräisyyksiä voi hoippua kuuntelemaan täällä.