tiistai 31. heinäkuuta 2012

Lost in Bruce


Bruce Springsteen ja maailman paras taustabändi The E Street Band - joka ei ole vain taustabändi - konsertoi tänään neljättä kertaa Suomessa. Tämä ei ole uutinen, ainoastaan hölmö, johdatteleva toteamus. Siis Pomo on jälleen täällä. Siksi hänelle voi myös esittää toiveita. Hänellä on myös tapana toteuttaa niistä joitakin. Aktiivisena laiskasti päivittyvän blogimme lukijana hän varmasti tällä kertaa tarttuu edes yhteen toiveistani.

1.Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
Tämän debyyttialbumilohkaisun kuuleminen setissä on varsin epätodennäköistä, sillä laulu liittyy niin voimakkaasti amerikkalaiseen kulttuuriin - eikä laulua ole kuultu edes kiertueen jenkkikeikoilla. Olen antanut Brucelle jo kolme mahdollisuutta esittää laulun Suomessa. Neljäs kerta saisi sanoa toden. Jos niin ihanasti kävisi, muut biisit saisivat olla vaikka diibadaabaa. Melkein.

2.Atlantic City (Nebraska, 1982)
Tämä on vaimoni kanssa yhteinen toive, jonka kuvaus jonkinlaisesta uskosta edes hetkelliseen parempaan sijoittuu kylmät väreet -osioon.

3. Thunder Road (Born to Run, 1975)
Road-elokuvallisten laulujen ykkönen. Pelkän pianon säestyksellä esitettynä hyppäisi listanai kakkospaikalle.

4.The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
Tom Morello, joka vierailee Brucen uusimmalla levyllä, totesi musiikkinsa poliittisuutta kritisoineille: "Jos haluatte riffejä ilman politiikkaa, kuunnelkaa Aerosmithiä tai Audioslavea." Musiikki on politiikkaa, halusipa sitä tai ei. Siksi toivon, että Bruce soittaa Tom Joadin ja tokaisee jotakin terävää siinä ohessa. Nilsin kitarasooloa odotan yhtä paljon. Ehkä enemmänkin. (Vaihtoehtoisesti Youngstown...)

5.Further on (Up the Road) (The Rising, 2002)
Pimeydestä noustaan valoon. Lopulta päivä paistaa risukasaan. Tunnelin päässä on valoa. Tie jatkuu. Bruce Springsteen & The E Street Band on siitä yksi esimerkki.


torstai 5. heinäkuuta 2012

Lainahillot, osa 2

Ja sitten ne lainahillot, joista on osasta tullut ihan omia. Pearl Jam taitaa sen, tämän ja tuon. Seuraavat viisi kelpaavat minulle ja kaltaisilleni niin Globenissa kuin Forumissakin:

1. The Who: Love Reign O'er Me
2. Victoria Williams: Crazy Mary
3. Bob Dylan: Masters of War
4. Neil Young: Rockin' in the Free World
5. The Rolling Stones: Waiting on a Friend





Hilloviikko, osa 2

Kesä on parhaimmillaan. Väitöskirja odottaa viimeistä voitelua ja Pearl Jam keikkailee Euroopassa. Voisi kuvitella, että nämä kaksi asiaa olisivat ristiriidassa keskenään - kuten ovatkin. Olen kuitenkin naittanut ne kauniisti toisiinsa: ensin huvi ja sitten vasta työ, joka on tosin pääosin tehty jo, osin. Ensin siis palkinto pitkähköstä työstä. Ja tämän kaiken sanon vain siksi, että voisin sanoa itse asian. Että voisin esittää toiveeni, Eddie, Mike ja kumppanit kun osaavat suomea niin kuin kaikki Seattlesta tulevat. (Ja kyllä, uskokaa tai älkää, edellä mainitussa todellakin piilee sisäpiirivivahde.)

Kaksi vuotta sitten, kun näin maailman parhaan nykyorkesterin ensimmäisen kerran, toivoin jotakin, jonka näkee tästä. Taas on aika sanoa, että soittakaa, pliis, ihan mitä tahansa. Paskinkin Pearl Jam -biisi on parempi kuin pussillinen muutamia muita orkestereita. Mutta siitä huolimatta olisi kiva, jos kuulisin Tukholmassa (7.7.) ja/tai Kööpenhaminassa (10.7.) seuraavat:

1. Smile (No Code, 1996)
2. Present Tense (No Code, 1996)
3. W.M.A. (Vs., 1993)
4. Nothing As It Seems (Binaural, 2000)
5. I Got Id (Merkin Ball ep, 1995)

Ja sitten niitä Miken kitarasooloja. Ooh. Kiitos. Olkaa hyvä. Anteeksi.

Lainahillot

Ai, niin. Eddie ja pojat: voisitteko ystävällisesti valita jonkun näistä (tai vaikka kaikki) cover-biiseistä soitettavaksi Tukholmassa tai Kööpenhaminassa.

Kiitos.

1. The Rationals: Leaving Here
2. Neil Young: Fuckin' Up
3. Mother Lovebone: Crown of Thornes
4. Bob Dylan: Masters of War
5. Neil Young: Rocking in the Free World


Hilloviikko


Puolivahingossa tuli kollegiaalisesti hoidettua liput kahdelle Pearl Jamin keikalle. Ensin 7.7. Tukholmassa ja sitten 10.7. Kööpenhaminassa. Lukijallemme ei liene yllätys, että bändi kuuluu molempien kirjoittajien suosikkeihin. Vaimoni inhoaa Pearl Jamiä. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi keikasta jonka näimme 1993. Pearl Jam oli lämppärinä Neil Youngille (meidän molempien suursuosikki). Valitettavasti nesteytys (tai muu farmakologinen valmentatuminen) oli mennyt hieman pieleen ja bändin pojat olivat aika huonossa hapessa. Muistan, että otti päähän poikien toilailu ja paska soitto. Onneksi Niilo veti tapansa mukaan hienon keikan. Vuosien myötä olen Eddie Vedderille ja kumppaneille antanut anteeksi tuon keikan. Vaimoni ei ole.
Jos, Eddie, kuitenkin taipuisit henkilökohtaisesti pyytämään anteeksi, on vaimoni luvannut olla myötämielinen. Koska vaimo ei suostu tulemaan keikalle, pyydän, Eddie, että hoidat anteeksipyynnön tai ainakin lisäät settilistaan seuraavat viisi biisiä:

1. Immortality (Vitalogy, 1993)
2. Rearviewmirror (Vs., 1992)
3. Army Reserve (Pearl Jam, 2006)
4. Smile (No Code, 1996)
5. Why go (Ten, 1991)

Tästä sama Spotifyiksi: