sunnuntai 26. elokuuta 2012

Narreja ja pelureita

Tapio Suomisen ensimmäisen pitkän elokuvan pääosassa oli hänen veljensä Markku Suominen. Narrien illat (1970) kuvaa lempeästi satirisoiden Markku Salmisen ja hänen Finlandia-orkesterinsa sekoilevaa arkea ja matkustelua keikkapaikalta toiselle. Elokuvasta ei tässä sen enempää. Halukkaat voivat lukea siitä kirjoittamani esittelyn täältä. No, jos kuitenkin sen verran, että elokuvassa on hienoja lauluja - kuinkas muuten. Yksi niistä on Suomisen säveltämä ja Nacke Johanssonin sovittama "Peluri". Narrien illoista julkaistiin myös komea soundtrack.



Muita narrimaisuuksia koet tätä kautta.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Avohoito-blues

Perjantaiaamuna iski eksistentiaalinen kriisi. Onneksi vain lievä. Tarpeeksi vahva kuitenkin, että olin töissä huonolla tuulella. Onneksi kriisiin löytyi Suomen Musiikkiterapialiiton suosittama ratkaisu: blues. Tähän lääkkeeseen päädyin kahdesta syystä:
1. Eräs tuttavani oli edellisenä päivänä kuunnellut Spotify:sta BLUUS soittolistaani ja kommentoinut puuttuvasta bändistä. Joten perjantai olisi sopiva päivä korjata virhe.
2. Olin pari päivää aiemmin muistanut vanhan totuuden, että surullinen musiikki piristää. Blues on varmaan syntynyt lohduttamaan, ei masentamaan lisää.

Niinpä rohkeasti aloitin terapiasessioni: kuulokkeet korville ja Spotify puhisemaan. Kuuntelin koko päivän pelkkää bluesia. Illan tullen kun Muddy Waters nykäisi ensimmäiset "I'm a man!" karjaisut, olin täysillä mukana. Lääke tehosi nopeasti ja tehokkaasti ilman mainittavia sivuvaikutuksia, lievää jalan tahtipoljentoa lukuunottamatta.

Tähän lopuksi Blues cures Oyj: lääketehtaan mainos:

R. L. Burnsiden Rollin' & Tumblin' on oiva hoitokeino lievään masennukseen, aivokääpään ja aamu-unisuuteen. Taudin pitkittyessä on syytä kääntyä ammattimuusikon puoleen.



Muita Sunnuntaisärkylääkkeitä löytyy täältä.

Ja tästä löytyy lääkkeet pitkäaikaiseen hoitoon:




sunnuntai 12. elokuuta 2012

Salakapakka


Taideteollisessa Korkeakoulussa (opiskeluaikoinani tunnettiin Taikkina, sitä ennen Atskina) oli ja on kai vieläkin instituutio nimeltä Kipsari. Viimeksi käydessäni se oli siistiytynyt kahvilaksi, mutta opiskellessani se oli vielä oikea salakapakka. Virallisesti tila (Pienehkö nurkka Arabian kellarisokkeloissa, pari pientä likaista ikkunaa katon rajassa) kuului oppilaskunnalle. Oppilaskunta jakoi halukkaille pitovuoroja. Viikon tai kahden pituisella vuorolla sitten ansaittiin rahaa myymällä ruokaa, kahvia, pullaa ja kaljaa. Tuotot jäivät kokonaan opiskelijalle, lukuunottamatta oppilaskunnalle maksettua vuoromaksua. Saimme ystävieni kanssa toisen tai kolmannen vuoden keväällä kahden viikon Kipsarivuoron. Niinpä raadoimme 10-12 tuntisia leipoen, ruokaa laittaen, kahvi ja kaljaa myyden. Jokaisen illan jälkeen ystäväni Esko laittoi Pink Floydin Wish You Were Here:n soimaan. Oli hienoa umpiuupuneena siivoilla ja kuulla David Gilmourin loistavaa soittoa. Toisen viikon viimeisen illan loputtua taisimme kaikki maikoilla väsyneinä, mutta onnellisina  tämän tahdissa Kipsarin pöydillä. Taskussa tuotot, jotka opiskelijabudjetissa oli muistaakseni ihan tuntuvat. Ja päässä ajatus, siitä ettei ikinä enää erehtyisi pitämään Kipsaria.

Wish You Were Here on myös ikävän karkoituslaulu. Ja siksi se soi tänä sunnuntaina. On koti-ikävä ja vielä useampi viikko ennenkuin pääsen kotiin perheen luo.



Tässä versio jonka pitäisi toimia siellä missä minä en ole:



Muuta salakapakkameininkiä voi aistia täällä.