sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kukä sä oot? Keitä me ollaan?

Onpas hauskaa, mielenkiintoista ja oivallista: minäkin valitsin Black Sabbathia - tai Synkkää Arkipyhää, kuten Aku Ankassa kauniisti nimi suomennetaan. Menen polulle, jonka varrella on hieman oudompia sapattiviisuja. Niiden outoudessa on yllätyksellistä kiehtovuutta.



Muuta outoa ja kiehtovaa klassikkomateriaalia löytyy täältä.

Sapattiklassikko

Black Sabbath on pitkästä aikaa soinut työkuulokkeissani. Siksi päätin, että tänä viikonloppuna sapatti saa jatkua sunnuntaille saakka. It's alright on bändin popahtavampaa, hipahtavampaa materiaalia. Ajattelin, että sunnuntaina on hyvä ottaa kevyesti. Tämä sopii tämän hetkisiin tunnelmiini ihan hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikesta huolimatta.


Muista keveistä klassikoista voi nauttia täällä. 

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Taistelulaulu (linkin päässä)

Nyt tulee "kurja" klassikko. Sanon vain, että katso aikaisempi blogitekstini, ja siihen linkittämäni laulu. Joskus näinkin. Tai toisin sanoin: hyvä, että taas osallistun. (Hyvä ainakin minun mielestäni.)

Muut klassikot löydät tästä.

Väitöksen kirjoittamisen voimasoitot

Kun kirjoitan, kaipaan monesti musiikkia. Brian Enon Music for Films (2004) on yksi parhaista silloin, kun haluaa taustalle vain hälyä. Toki Enon levy on hyvä muutenkin, mutta kirjoittaessa se on hälyä, joka ei häiritse sanoituksilla. Taustamattona kirjoitustilaani täyttää usein joku iTunesista löytyvä ambientia soittava radioasema. Viimeisin mahtilöytöni on Fluid Radio. Sitä kuunnellessani työhuone ei ole työhuone, vaan jotakin muuta. Ehkä siksi homma luistaa. Aina musiikin ei kuitenkaan tarvitse olla sanatonta.

Väitöksestäni on kulunut kuukausi. Road-elokuvasta kirjoittaessa musiikkia tarvitsee yhtä paljon kuin elokuvien kulkijat kaipaavat vapautta. Ilman musiikkia väitöskirjani, väitän, ei olisi valmistunut. (Vaimoni luuli hyvin hyvin pitkään, että se ei valmistu muutenkaan.) En välttämättä ole vielä valmis palaamaan väitöskirjani lehdille, mutta sen kirjoittamisen tunnelmien tekijöihin palaan.

Samoin kuin elokuvan lajeilla on omat toistuvat piirteensä, myös musiikkivalinnoissani oli toistuvuutta, jopa säännönmukaisuutta. Yritin kuunnella kaikenlaista klassisesta (erityisesti Bachin Brandenburgin konsertot) örinäheviin (tosin vain Opethia, muuta örinää en jaksa), mutta uudestaan ja uudestaan soittimeen löysivät tiensä esimerkiksi Easy Riderin soundtrack, Arctic Monkeysin Favourite Worst Nightmare, Neil Youngin Old Ways, Sigur Rosin Ágætis byrjun, Bruce Springsteenin Greetings From Asbury Park, N.J. sekä Pearl Jamin lukuisat konserttitallenteet. Mahtavia kokonaisuuksia jokainen.

Vaikka olen albumikokonaisuuksien kannattaja, muistan koko prosessista kuitenkin parhaiten joitain yksittäisiä lauluja – sellaisia, jotka uskoakseni onnistuivat vetämään minut veden pinnalle silloinkin, kun pohjakosketus oli senttien päässä.  Ne ovat lauluja, joita ilman myöskään minä en olisi minä. Tässä ne ovat.

Tom Morellon ensimmäinen soololevy, Audioslaven hajoamisen jälkeen ilmestynyt One Man Revolution (2007), on niin ällistyttävän hieno, mahtava kitaravirtuositeettiin liittyvistä odotuksista riisuttu kokonaisuus, että akustisen levyn on sitä tänä päivänä vaikea ylittää. Se on tietoinen protestilaulujen perinteestä, Dylanista ja muista, mutta silti oma itsensä. Morello on yksi niistä musiikintekijöistä, joita arvostan eniten. Levy on aikaansa kommentoiva kokonaisuus. Se pisti aikanaan Bushin hallintoa ja kertoo siitä, mitä on elää maailmassa, jossa ei haluaisi elää. ”Battle Hymns” on sanoitukseltaan niin kauhistuttavan kaunis, että siihen palasin kirjoittamiseni tuskallisilla hetkillä taas ja taas ja taas.



Toinenkin toistuvasti kirjoitustilaa täyttänyt laulu kommentoi kriittisesti Bushin hallintoa. John  Mellencampin Freedom’s Road on samalta vuodelta kuin Morellon Nightwatchmanina julkaisema One Man Revolution. Mellencampin levyn nimilaulu "Freedom's Road" voisi nimensä puolesta kertoa juuri siitä, mistä road-elokuva kertoo: tielle lähdetään hakemaan vapautta. Mutta ei, vapauden tie on laulussa väärää vapautta. Vapaus ei voi olla lyömäase, sillä silloin se ei ole vapautta.

Tekisi mieleni sanoa, että kolmaskin laulu kuvaa samaa asiaa kuin edelliset. Ei ehkä suoranaisesti, mutta kuitenkin. Bruce Springsteenin ”The Ghost of Tom Joad” (samannimiseltä levyltä, 1995). Ehkä itken joka kerta laulua kuunnellessani, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – se on tehnyt kirjoittamisestani kevyempää. Asiaa on auttanut myös Rage Against the Machinen coverversio (levyllä Renegades, 2000). Ei ole yllätys, että Bruce ja Tom ovat kavereita. Tähän mennessä olen siis soittanut voimallisesti kahta artistia…

Neljännen laulun takia on siirtyminen Iso-Britanniaan, tarkemmin Sheffieldiin. Arctic Monkeysin ensimmäinen levy Favourite Worst Nightmare on mainio poppiin, punkiin ja rähinään siloitellen vievä kokonaisuus. Road-elokuvallisesti minua innostaa erityisesti ”Do Me A Favour”, jossa autolla on aivan oleellinen rooli. Sen jälkeen viidentenä vedän mukaan instrumentaalin… todellisen virtuositeetin ylistyksen, jonka kenties kirjoittamisen hetkellä toivoin tarttuvan näppäimistöä nakuttaviin sormenpäihini: Rushin ”La Villa Strangiato”. Rushilta olisi varmaan road-väikkärin yhteyteen pitänyt valita ”Tom Sawyer” tai ”Red Barchetta”, mutta hei, valitsin parhaan instrumentaalin ikinä. Piste. Oli valtavaa kuulla laulu livenä Rushin edellisessä Suomen-konsertissa. Luulin jo, että sitä ei tule, mutta sitten encoren aluksi. Pam. Siinä se oli. Ehkä sama toteutuu ensi kesäkuussa, jolloin Rush konsertoi Suomessa… muuten syntymäpäivänäni. Kiitos heille myös siitä.

1. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
2. John Mellencamp: Freedom’s Road (Freedom’s Road, 2007)
3. Bruce Springsteen: The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
4. Arctic Monkeys: Do Me A Favour (Favourite Worst Nightmare, 2007)
5. Rush: La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978).

Laulut voi kuunnella Spotifyssa tästä.