tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 albumeista

Tämän vuoden aikana kuuntelin vähänlaisesti rymiseviä orkestereita. Mies tai nainen ja kitara tai piano. Siinä on ollut tämän vuoden kuuntelujeni perusta. Poikkeuksia tietenkin on. Sellainen ei kuitenkaan ollut Opethin Pale Communion, joka yllätyksekseni taitavista sävellyksistään ja progesoitannastaan huolimatta jätti minut seisomaan johonkin kylmään, sateiseen risteykseen odottamaan uutta kyytiä. Edellisen levyn yllätyksellisyys oli poissa ja korvissa jotakin, jota sinne ikään kuin pitikin tulvahtaa. Kuuntelin Pale Communionia vailla ihmetystä, vailla kosketusta. 

Kokemuksellisesti voimakkain musiikillinen tapahtuma vuonna 2014 oli Pearl Jamin Tukholman-konsertti, joka on myös tallenteena koskettava henkilöhistoriallinen dokumentti kuluneesta vuodesta. Kun asetan järjestykseen vuoden tärkeimpiä albumijulkaisuja, en kuitenkaan laske PJ:n keikkaa mukaan. Ulkopuolelle ovat jääneet myös uudelleenjulkaisut, kuten Rushin omaa nimeään kantava esikoisalbumi (alkuperäinen julkaisuvuosi 1974). Samoin suomalaiset artistit ovat poissa, vaikka Samuli Putron Taitekohdassa arkisella suoruudellaan ja Kauko Röyhkä Etelän pedon kitaraa soittavine hulluine miehineen koskettivatkin minua vuoden aikana useaan otteeseen. 

Vaikka ihminen tarvitsee metelöintiä, ja sitä jonkin verran mukaan on mahtunut, listani kärkipää on tunnustuksellista ja monin paikoin alakuloista muusikon oman elämän purkamista. Koska valinnoista tuskin mitään syväluotaavaa listan laatijaa koskevaa analyysiä on kaivettavissa – tai en ainakaan halua sitä yrittää – menkäämme asiaan. Jokaiselta viiden parhaan joukkoon valitsemaltani albumilta olen valinnut kuultavaksi yhden laulun. Ja näin lähdemme vitosesta alaspäin… yy, kaa, koo…


 5. Lapland: Lapland, “Metal Lungs”

Laplandin lähtökohta tuo mieleen Olli Heikkosen loistavan esikoisrunokokoelman Jakutian aurinko (2000), jonka runot sijoittuvat Siperiaan. Samaan tapaa kuin Heikkosella ei ollut suoraa kosketusta Siperiaan, Laplandillakaan ei ole juuri mitään tekemistä varsinaisen Laplandin kanssa. Brooklynissä asuva muusikko Josh Mease alkoi säveltää Laplandin eteerisiä lauluja vuonna 2011. Tuolloin hän ei tiennyt Lapista mitään. Kun lauluja oli kasassa koko joukko, Mease selaili antikvariaatista ostamaansa kirjaa "Lappland Wanderland". Kuvien autius ja avaruudellinen laajuus antoivat levylle nimen, jonka sai myös ”orkesteri”. Lähtökohtainen, symbolisella tasolla toimiva ristiriita on viehättävä. 



4. Bruce Springsteen: High Hopes, ”Down in the Hole”

High Hopes ei ole Bruce Springsteenin paras albumi. Vaikka hän on tehnyt useita parempia kokonaisuuksia, levy on kuitenkin yksi parhaista tänä vuonna julkaistuista. Keskinkertainenkin Bruce on enemmän kuin loistava jollain muulla artistilla. Tällä albumilla Tom Morellon kitara tuo lauluihin oman viiston sävynsä. Aina kitaraa ei ole saatu sovitettua luontevasti mukaan, mutta pelkästään The Ghost of Tom Joadin kitarasoolo antaa anteeksi kaiken muun. Anteeksiannettavaa on kuitenkin vähän.

Brucen valintaani ei vaikuttanut edes se, että olen juuri lukemassa Peter Ames Carlinin erinomaista elämäkertaa nimeltä Bruce (2013). Suosittelen kirjaa kaikille, joilta se on vielä lukematta. Erityisesti suosittelen sitä niille, jotka eivät Brucea halua ymmärtää.



 3. Neil Young: A Letter Home, “If You Could Read My Mind”

A Letter Home on poikkeuksellinen albumi. Ei siksi, että se on täynnä lainakappaleita. Ei siksi, että se on ensi vuonna 70 täyttävän Youngin 34. studioalbumi – tai no, onhan se poikkeuksellista. Mutta vuonna 2014 levystä tekee poikkeuksellisen sen tallennusmenetelmä, vuodelta 1947 peräisin oleva levytyskoppi Voice-o-Graph, jollainen löytyy Jack Whiten studiosta Nashvillesta. Neilin monosoundinen kirje kotiin alkaa lupaavalla puhelinsoitolla äidille, jolle hän toteaa puhelun lopuksi, että hän ei voi vielä tulla kotiin, koska hänellä on vielä paljon tekemistä siellä, missä hän nyt on. Ja Neilhän jatkaa, onneksi. Mitä tahansa hän tekee, hän on punkimpi kuin kukaan.



2. Eels: The Cautionary Tales of Mark Oliver Everett, ”Gentlemen’s Choice”

Mark Oliver Everettin eli Mr. E:n elämää ovat määrittäneet tuskalliset menetykset. Hän on menettänyt koko perheensä tavalla, joka on saanut luulemaan, että hänessä on jotakin kirottua. Everett on kirjoittanut nautinnollisen muistelmateoksen Things the Grandchildren Should Know (2008). Siinä hän kuvaa humoristiseen sävyyn karua elämänpolkuaan, jossa on itsessään aika vähän humoristisuutta. Kirjan sisällön Eels on levyttänyt loistavaan tupla-albumiinsa Blinking Lights and Other Revelations (2005).

Everettin varoittavat rehelliset tarinat vievät aiempien levyjen tapaan henkilökohtaisiin menetysten sfääreihin. Melankolia ja itsesääli asettuvat huumorin ristivalossa tukevasti rajalle, jossa toinen jalka on epäonnistumisen ja toinen viiltävän tehon puolella. Onneksi Everett tietää, miten tuskasta hiotaan timantteja. Eels ei aivan lyö levyllään kunnaria, mutta kotijuoksuja tulee useita. 




 1. Sharon van Etten: Are We There, ”Taking Chances”

Sharon van Etten ei neljännen levynsä nimellä esitä kysymystä, vaan osoittaa mahdollisuuden, lopun ainaisen avoimuuden. Nimi on puhutteleva, tehokas ja halutessa filosofinen. Ainakin albumille, joka käsittelee menetystä, rakkauden katoamista, rakkauden, joka ei ollut tasapuolista mutta oli kuitenkin rakkautta. Mitä se sitten onkin. SVE vie asioihin, tilanteisiin, tunteisiin tavalla, jossa henkilökohtaiset tarinat levittäytyvät yleisiksi. Laulut ovat paikoin niin ankeita itsetilityksiä, että levyn kuultuaan äiti kysyi tyttäreltään, onko kaikki ok. Jotta en päätyisi sanomaan rakastavani Sharon van Etteniä, päätän tämän tähän. Mutta ihana hän on. Siis hänen laulunsa…