Tämän vuoden aikana kuuntelin vähänlaisesti rymiseviä
orkestereita. Mies tai nainen ja kitara tai piano. Siinä on ollut tämän vuoden
kuuntelujeni perusta. Poikkeuksia tietenkin on. Sellainen ei kuitenkaan ollut
Opethin Pale Communion, joka
yllätyksekseni taitavista sävellyksistään ja progesoitannastaan huolimatta
jätti minut seisomaan johonkin kylmään, sateiseen risteykseen odottamaan uutta
kyytiä. Edellisen levyn yllätyksellisyys oli poissa ja korvissa jotakin, jota
sinne ikään kuin pitikin tulvahtaa. Kuuntelin Pale Communionia vailla
ihmetystä, vailla kosketusta.
Kokemuksellisesti voimakkain musiikillinen tapahtuma vuonna 2014 oli Pearl
Jamin Tukholman-konsertti, joka on myös tallenteena koskettava
henkilöhistoriallinen dokumentti kuluneesta vuodesta. Kun asetan järjestykseen
vuoden tärkeimpiä albumijulkaisuja, en kuitenkaan laske PJ:n keikkaa mukaan.
Ulkopuolelle ovat jääneet myös uudelleenjulkaisut, kuten Rushin omaa nimeään
kantava esikoisalbumi (alkuperäinen julkaisuvuosi 1974). Samoin suomalaiset
artistit ovat poissa, vaikka Samuli Putron Taitekohdassa
arkisella suoruudellaan ja Kauko Röyhkä Etelän pedon kitaraa soittavine hulluine miehineen koskettivatkin minua vuoden aikana useaan
otteeseen.
Vaikka ihminen tarvitsee metelöintiä, ja sitä jonkin verran mukaan on mahtunut,
listani kärkipää on tunnustuksellista ja monin paikoin alakuloista muusikon
oman elämän purkamista. Koska valinnoista tuskin mitään syväluotaavaa listan
laatijaa koskevaa analyysiä on kaivettavissa – tai en ainakaan halua sitä yrittää – menkäämme
asiaan. Jokaiselta viiden parhaan joukkoon valitsemaltani albumilta olen
valinnut kuultavaksi yhden laulun. Ja näin lähdemme vitosesta alaspäin… yy, kaa, koo…
5. Lapland: Lapland, “Metal Lungs”
Laplandin lähtökohta
tuo mieleen Olli Heikkosen loistavan esikoisrunokokoelman Jakutian aurinko (2000), jonka runot sijoittuvat Siperiaan. Samaan
tapaa kuin Heikkosella ei ollut suoraa kosketusta Siperiaan, Laplandillakaan ei ole juuri mitään tekemistä
varsinaisen Laplandin kanssa. Brooklynissä asuva muusikko Josh Mease alkoi
säveltää Laplandin eteerisiä lauluja vuonna 2011. Tuolloin hän ei tiennyt
Lapista mitään. Kun lauluja oli kasassa koko joukko, Mease selaili antikvariaatista
ostamaansa kirjaa "Lappland Wanderland".
Kuvien autius ja avaruudellinen laajuus antoivat levylle nimen, jonka sai myös ”orkesteri”.
Lähtökohtainen, symbolisella tasolla toimiva ristiriita on viehättävä.
4. Bruce
Springsteen: High Hopes, ”Down in the
Hole”
High Hopes ei ole Bruce Springsteenin paras albumi. Vaikka hän on tehnyt
useita parempia kokonaisuuksia, levy on kuitenkin yksi parhaista tänä vuonna
julkaistuista. Keskinkertainenkin Bruce on enemmän kuin loistava jollain muulla
artistilla. Tällä albumilla Tom Morellon kitara tuo lauluihin oman viiston
sävynsä. Aina kitaraa ei ole saatu sovitettua luontevasti mukaan, mutta pelkästään
The Ghost of Tom Joadin kitarasoolo
antaa anteeksi kaiken muun. Anteeksiannettavaa on kuitenkin vähän.
Brucen valintaani ei vaikuttanut edes se, että olen juuri lukemassa Peter Ames
Carlinin erinomaista elämäkertaa nimeltä Bruce
(2013). Suosittelen kirjaa kaikille, joilta se on vielä lukematta. Erityisesti
suosittelen sitä niille, jotka eivät Brucea halua ymmärtää.
3. Neil Young: A Letter Home, “If You
Could Read My Mind”
A Letter Home on poikkeuksellinen albumi. Ei siksi, että se on
täynnä lainakappaleita. Ei siksi, että se on ensi vuonna 70 täyttävän Youngin
34. studioalbumi – tai no, onhan se poikkeuksellista. Mutta vuonna 2014 levystä
tekee poikkeuksellisen sen tallennusmenetelmä, vuodelta 1947 peräisin oleva levytyskoppi Voice-o-Graph, jollainen löytyy Jack Whiten studiosta
Nashvillesta. Neilin monosoundinen kirje kotiin alkaa lupaavalla puhelinsoitolla äidille,
jolle hän toteaa puhelun lopuksi, että hän ei voi vielä tulla kotiin, koska
hänellä on vielä paljon tekemistä siellä, missä hän nyt on. Ja Neilhän jatkaa,
onneksi. Mitä tahansa hän tekee, hän on punkimpi kuin kukaan.
2. Eels: The Cautionary Tales of Mark
Oliver Everett, ”Gentlemen’s Choice”
Mark Oliver Everettin eli Mr. E:n elämää ovat määrittäneet
tuskalliset menetykset. Hän on menettänyt koko perheensä tavalla, joka on
saanut luulemaan, että hänessä on jotakin kirottua. Everett on kirjoittanut
nautinnollisen muistelmateoksen Things
the Grandchildren Should Know (2008). Siinä hän kuvaa humoristiseen sävyyn
karua elämänpolkuaan, jossa on itsessään aika vähän humoristisuutta. Kirjan
sisällön Eels on levyttänyt loistavaan tupla-albumiinsa Blinking Lights and Other Revelations (2005).
Everettin varoittavat rehelliset tarinat vievät aiempien levyjen tapaan henkilökohtaisiin menetysten sfääreihin. Melankolia ja itsesääli asettuvat huumorin ristivalossa tukevasti rajalle, jossa toinen jalka on epäonnistumisen ja toinen viiltävän tehon puolella. Onneksi Everett tietää, miten tuskasta hiotaan timantteja. Eels ei aivan lyö levyllään kunnaria, mutta kotijuoksuja tulee useita.
1. Sharon van Etten: Are We There,
”Taking Chances”
Sharon van Etten ei neljännen levynsä nimellä esitä kysymystä, vaan osoittaa
mahdollisuuden, lopun ainaisen avoimuuden. Nimi on puhutteleva, tehokas ja halutessa
filosofinen. Ainakin albumille, joka käsittelee menetystä, rakkauden
katoamista, rakkauden, joka ei ollut tasapuolista mutta oli kuitenkin
rakkautta. Mitä se sitten onkin. SVE vie asioihin, tilanteisiin, tunteisiin
tavalla, jossa henkilökohtaiset tarinat levittäytyvät yleisiksi. Laulut ovat paikoin niin ankeita itsetilityksiä, että levyn kuultuaan äiti kysyi tyttäreltään, onko kaikki ok. Jotta en päätyisi
sanomaan rakastavani Sharon van Etteniä, päätän tämän tähän. Mutta ihana hän
on. Siis hänen laulunsa…